tiistai 29. syyskuuta 2015

Ollako vai eikö olla

...siinä pulma.

Melkolailla kuukausi sitten päivitin blogia viimeksi, ja vaikka kuukaudessa on ehtinyt vaikka mitä, ei mikään ole päätynyt blogiin asti. Kirjoittaminen on ollut mielen päällä lähes päivittäin, mutta arjen asettautuminen on vienyt niin mehut kuin kirjoitushalutkin, eikä konetta edes haaveile avaavansa enää työpäivän jälkeen. 

Korea-ajan lähestyessä loppuaan mietin usein, mitä aion tehdä blogin kanssa; harrastus on ollut osa jokapäiväistä elämääni jo liki kolme vuotta. Mihin saisin purettua kirjoitusvimmaa, kenelle kerrottua päivänpolttavista asioista ja miten jatkaisin blogia yhä Korea-aiheeseen nojaten (tai ehkä ilman?). En kuitenkaan osannut edes ajatella, että Suomeen paluun jälkeen onkin vuorossa voimakas vastareaktio ja suoranainen heitteillejättö niin blogin kuin sen fb-sivujenkin suhteen. 

Jatko on edelleen kysymysmerkki. Mielestäni Jalallakoreasti toimi nimenomaan Korea-blogina, selkeällä linjalla ja punaisella langalla - mitä nyt joskus saattoi lanka hukkua, mutta löytyi yleensä ennen pitkää - enkä oikeastaan näe mitään tapaa, miten Korea-aihetta voisi vielä jatkaa Suomeen palaamisen jälkeen samalla intohimolla kuin paikanpäällä asuessa. 

Siispä olen punninnut uuden blogin perustamista siinä tapauksessa, että kirjoittaminen enää ylipäätään luonnistuu. Toisaalta kuitenkin tuntuu haikealta ja vaikealta jättää Jalallakoreasti yksin bittiavaruuteen - löytyisikö sittenkin jatkoa? Päätös jäänee vielä toistaiseksi hautumaan.

Ehkä inspiraatio vielä iskee, tai ehkä Korea-aiheista kirjoittamista löytyy sittenkin? 

Viime yönä en kuuta nähnyt, mutta puolikas mollotti taannoin Kustavin merimaiseman yllä.

Blogistin lisäys: samoissa maisemissa maisteltiin myös viimeiset makkolit, kimchit ja pohjoiskorealaiset epämääräiset (vanhalta kellarilta maistuvat) liköörit. Saatiinpa siis jotain Korea-aiheista tähänkin postaukseen!



perjantai 28. elokuuta 2015

Ikävä vai ei?

Tuntuu, että mystisesti päivät ja illat hukkuvat, vaikka luulin Suomen järkevien työaikojen ja valoisten iltojen siivittävän vapaa-ajan uusiin sfääreihin? Tavallaan niin toki on käynytkin, kun edelleen kärvistelemme tyhjässä asunnossamme ilman sellaisia aikasyöppöjä kuin vaikkapa sänky tai televisio, mutta johonkin ne illat kuitenkin kuluvat, eikä blogiin ilmesty uutta sisältöä pelkästään ajatuksen voimalla. Täytyy siis jälleen kerran voittaa tyhjän blogisivun kammo.

Elokuu on kuitenkin ollut Suomessa ihana, useastakin syystä. Ensin pitää mainita tietysti erinomainen sää, joka tosin nyt on jo kääntymässä syksyisen puolelle. Toisekseen ihanaa on uusi koti. Ja ihanaa on ollut myös nähdä ystäviä ja perhettä, useaan otteeseen ja ilman niitä kivuliaita ja ahdistavia hyvästejä jokaisen tapaamisen päätteeksi. Ensimmäiset pari viikkoa tunsin pakonomaista kiirettä nähdä jokainen tuttu ja kiertää kaikki kyläpaikat, koska kuka tietää, milloin seuraavan kerran edes tavataan (no ensi viikolla, tietenkin, ja joka viikko sen jälkeen!).

Ulsanbawia on kuvattu blogiin lukemattomia kertoja, mutta aina se jaksaa kiehtoa ja hengästyttää. Nämä upeat kuvat ovat ystäväni Irenen ottamia, kun hän miehensä kanssa kävi tutustumassa Gangneungiin kesäkuussa ennen kotiinlähtöämme.





Toisaalta, kotopuolessa on leijunut hieman samantyyppistä fiilistä ilmassa, sillä kun viime viikolla käväisin koti-kotona pikaisesti töiden jälkeen vanhempia moikkaamassa, oli äidin ilme aavistuksen ahdistunut, kun totesin lähteväni kotiin pesemään vielä koneellisen pyykkiä ennen nukkumaanmenoa; "Nyt jo!? Et kai nyt vielä mene..." kommentoi äiti hätääntyneenä, jolloin teki mieli muistuttaa, että tuossahan sitä asutaan, 45 minuutin ajomatkan päässä ja meitä voi tulla katsomaan ihan koska vaan. Enää ei tarvitse joka lähdön jälkeen toivotella hyvää ja turvallista lentomatkaa, tuijotella kelloa ennen skype-puheluita aikaeroa laskien tai laskea kuukausissa, koska seuraavan kerran nähdään.

"Joko on ikävä Koreaa" on lähes jokapäiväinen kysymys, johon törmään. Noh, en kaipaa 37-asteisia aamuja, kun herää hikisenä ryppyisistä lakanoista. Tai vastaavasti niitä tammikuun iltoja, kun suorastaan oksettaa koko päivän palelemisen jälkeen, eikä ravintolassakaan malta riisua untuvatakkia päältään. En kaipaa sudenkorentoparvia, jotka hyökkäävät pahaa-aavistamattoman pyöräilijän kimppuun tai pikkuitikoita, joita änki suuhun, silmiin, nenään ja korviin tuutin täydeltä iltalenkillä.  En kaipaa 14 euron kaurahiutalepaketteja tai kahden siivun muka-kinkkuleikepaketteja. 

Vielä ei ole iskenyt ikävä myöskään sojua, toukkia, kokonaisia, ruotoisia makrilleja öljykastikkeessa tai surutta päin punaisia kaahaavia autokuskeja kohtaan. Tai patbingsua eli korealaisten outoa jäätelökorviketta: sheivattua jäätä paputahnalla.

Mutta on ikävä kimchiä, bibimbapia ja puikoilla syömistä. Lattialla istumista ravintoloissa, työpaikan yhteisiä illallisia ja pitkiä keskusteluja Bumpinissa. On ikävä hassuja korealaisia piknikillä sillan alla ja kuumankosteita iltoja joen varressa tai hiekkarannalla. Ja vaikka mitä. Parempi kun en edes aloita luettelemista. 



Ja kyllä, näitä maisemia todellakin on ikävä!

Mutta Suomessa vaakakuppia tasapainottaa myös ne asiat, joita en edes tiennyt ikävöineeni: suomalaiset perunat, satunnaiset saunomiset urheilun jälkeen, tuorehiiva, aspartaamimehu (myönnän, olen addikti!), punaiset viinimarjat, kuntosalin vatsalihaslaitteet, hiekkatiellä juokseminen ja suomalaisten suorapuheisuus. Ja ne jokapäiväiset viisi kahvimukillista (vatsahaavaa odotellessa)...

tiistai 18. elokuuta 2015

Epäilyttäviä oireita

Jenkkilässä tuli pyörittyä blogissa jo esiteltyjen paikkojen lisäksi muun muassa Lake Tahoella, San Franciscossa ja Chicagossa, josta sitten lopulta lensimme takaisin koti-Suomeen heinäkuun lopussa. Olen pantannut loppuja matkapostauksia ja katsellut reissukuvia koneelta, mutta yhtäkkiä ei teekään enää mieli kirjoittaa niistä erillisiä postauksia. Ehkä reissujuttujen päivä tulee vielä, mutta juuri nyt tuntuu, että lomareissusta palattiin jo vuosi sitten, eikä tunnelmista saa vieläkään ihan kunnon "otetta". Sen verran voin kuitenkin tokaista, että San Francisco kuului reissun suurimpiin pettymyksiin ja Chicago vastaavasti positiivisiin yllättäjiin - toki johtuen paitsi hyvin eritasoisista odotuksista, myös kaupungeissa vietetystä ajasta (SF lyhyt, CH pidempi) sekä Chicagossa jyllänneestä, ihanasta helleaallosta, jolloin koko kaupunki tuntui olevan pelkkää kesämeininkiä täynnä. 

Nyt kuitenkin mielen päällä on jo ihan muut jutut. Arki on lähtenyt rullaamaan - hankalasti, mutta kuitenkin - uudessa kodissa ja muuttokonttia odotellaan malttamattomana. Suomessahan on tietysti se helpotus tähän kymmenviikkoiseen kontinodotustuskaan, että kaiken pakollisen voi kuitenkin lainata kotoa tai kavereilta, kun taas Koreassa niitä pakollisia ei voinut edes ostaa, saati että olisi keneltäkään päässyt lainaamaan. Siellä sitten asuimme ensimmäiset kaksi kuukautta katutason akvaariossa, kun järkeviä verhoja ei löytynyt koko seinän korkuisiin ikkunoihin. Puhumattakaan niistä astioista, huonekaluista tai vaikkapa lakanoista... Kun nyt makaan kotona lattialla ja syljeskelen kattoon (kuvainnollisesti, äiti!) odotellessani muuttokontin saapumista, on helppo muistaa, miksi Koreassa kontin myöhästyminen juuri joulun alla sai kuin saikin blogistin puhkeamaan itkuraivariin. Ei ollut helppoa ei, ja silti siitäkin selvittiin. Vaikka ei se joulukuva sieltä yksinäisen riisipuurokulhon takaa naurata vieläkään, vaan kyseinen joulu vuosimallia 2012 taisi jättää ikuiset traumat.

Itse asiassa korealainen työkaveri ehti jo vierailulle Suomeen. Matkalaukussa matkusti... mitäpä muutakaan kuin sikspäkki kimchiä ja valmiiksi keitettyä riisiä, jotka kainosti pyysimme omaan käyttöömme. Tai no, pyysimme kimchin, ei riisillä niin väliä, mutta korealainen ei toki osaa näitä kahta erottaa toisistaan ja toisaalta - miten te suomalaiset elätte täällä, kun teillä ei ole edes oikeanlaista riisiä? En ole Koreasta lähdön jälkeen juuri uhrannut ajatusta korealaiselle ruoalle, mutta samalla sekunnilla, kun avasimme ensimmäisen pussin kimchiä, tuli ihan järjetön ikävä korealaista ruokaa. Jopa niin, että seuraavana yönä näin unta namul-kasviksia ja tofua notkuvasta herkkupöydästä! Oliskohan siinä käänteisen kulttuurishokin ensimmäinen oire?


maanantai 10. elokuuta 2015

Väliaikatiedote

Pahoittelut pitkällisestä bloggaustauosta. Reissusta on palattu ja uuden kodin lattialla on ollut kahden hengen ilmapatja jo puolen viikon verran. Työt, vadelmapuskat, Ikeareissut ja ruohonleikkuut ovat kuitenkin uuvuttaneet bloggaajan, eikä nettiyhteyttäkään ole ennen huomista saatavilla, joten uusia postauksia tulee vasta hetken kuluttua. 

Palataan pian! Sillä välin blogisti jatkaa lohen savustuksen parissa...


maanantai 27. heinäkuuta 2015

Jos motellielämä alkaa tökkiä...

...kurvaa Wallmartin pihaan ja käy ostamassa teltta ja makuupussit. Älä kuitenkaan osta tyynyä tai patjaa, koska eihän me korealaiset semmosia... Kärky Yosemiten tupaten täyteen buukattujen leirintäalueiden peruutuspaikkoja ja nappaa sieltä sopivat (tai ne ainoat mahdolliset). Täytä reppu makkaralla, hedelmillä, pähkinöillä, punaviinillä ja vaahtokarkeilla. Älä unohda polttopuita. 

Riittääköhän toi kilo vaahtokarkkeja varmasti?

Bongaa menomatkalla karhu. Ihan oikea, sellainen karvainen ja elävä, ilman eläintarhan aitausta. Nielaise paniikinpoikanen ja totea itsellesi, että onhan siellä leirintäalueella ne vahdit ja kaikkea.

Siellä se menee. Valitettavasti ei ollut niin kuvauksellinen tyyppi, että olisi enää halunnut näyttää naamaansa kameralle.

Saavu pelipaikalle. Lukitse kaikki ruokatavarat, kosmetiikat, suihkeet, shampoot, huulirasvat, yskänpastillit ja vesipullot karhunkestävään metalliboksiin. Ei paniikkia, ihan rutiinitoimenpidehän tämä vaan...

Lähde iltakävelylle. Bongaa peura.


Pystytä teltta ja sytytä nuotio. Grillaa makkarat, avaa viini ja sulata vaahtokarkit nuotiolla. Ala haarukoida ruokaa pilkkopimeässä lautaselta suuhun, tässä vaiheessa ei kannata olla ennakkoluuloinen (kannattaa kuitenkin yrittää osua haarukalla ruokaan ja saada se suuhun saakka. Vaahtokarkki ja sinappi on ihan mukiinmenevä yhdistelmä).


Siivoa jälleen kerran kaikki ruoat, juomat, rasvat, hiuslakat ja kosmetiikat karhuboksiin. Kömmi telttaan kompuroimatta pimeässä, kaivaudu makuupussiin. Nouse ylös ja kiikuta vielä hupparin taskuun jäänyt viimeinenkin huulirasva karhuboksiin. Sulje korvat epämääräisiltä askelten ääniltä ja nuku sikeästi aamuun saakka. 

Herää, syö aamupala ja lähde reippailemaan. Saa puuskuttaa siinä vaiheessa, kun joku semmonen kevyt ja lyhyt vaellus osoittautuu ihan muuksi. 

Taustalla Vernal Falls, ensimmäinen etappi. Jatkoimme vielä Nevada Fallsin yläpuolelle saakka.

Nevada Falls


Pysähdy taukopaikalle ja kuori banaani. Haukkaa banaania. Huomaa lähistöllä sarvekas utelias. Tuijota kiihtyvällä vauhdilla kohti tulevaa sarvekasta. Haukkaa nopeasti viimeinen pala banaania. Nosta kädet ilmaan, huuda kovaan ääneen ja yritä näyttää uhkaavalta. Totea, ettet olisi uskonut peuran himoitsevan banaania niin paljon?

Eihän se tänne...eiku tulee se...tee jotain!!

"Pöö!! Pööööö! Hus!!


Kiipeä ylös. Tasaa hengitys, ota maisemakuvat. Kapua alas. 




Tuntuuko joskus siltä, että on pakko nostaa jalat ylös?

Näe metsikössä noin ketunkokoinen, sievä kissaeläin: ilves, vau!

Palaa leiripaikalle. Totea, että on aikaista alkaa sytyttämään nuotiota, ja jotain tekemistä pitäisi keksiä. Kaiva esiin nanoblokit ja kokoa pienen pienistä palikoista alpakka. Huomaa, että alkaa sataa. Siirrä polttopuut karhulaatikkoon sateensuojaan. Vedä hupparin päälle takki ja shortsien tilalle pitkät housut, huokaile kumisaappaiden perään. Mene autoon. Laske salamoiden ja jyrinän eroa; totea, että se on ihan tässä. 

Alpakka. On se.

Aja läheiselle huoltoasemalle ja osta sytytysnestettä. Seiso sateessa, yritä suojata polttopuita pahimmalta kastumiselta ja kaada pullollinen sytytysnestettä nuotioon. Sytytä puut. Sytytä uudelleen. Sytytä vielä kerran. Uudelleen. Lisää sytytysnestettä. Uudelleen. 

Grillaa makkarat, vaahtokarkit ja grillaukseen tarkoitetut popkornit. Syö autossa, koska ulkona sataa kaatamalla edelleen. Totea, ettet ainakaan aio nukkua tuolla kaatosateessa. 

Grillipopparit

Tadaa!

Kömmi kuitenkin telttaan; totea, että se on ihan kuiva sisältä. Huomaa, että sadekin loppui. Nukahda tyytyväisenä ja nuku sikeästi aamuun saakka. Älä edes muista niitä karhuja.

Ja aamu valkeni ilman sadetta (mutta ens yö nukutaan kyllä motellissa).

lauantai 25. heinäkuuta 2015

(Huitsin) Nevadassa

Zionin jälkeen mietimme, mikä olisi seuraava kohde. Ei ollut erikoisempia suunnitelmia, ja tutkailimme kartalta, mihin suuntaan haluaisimme ajella. "Mennään jonnekin ihan outoon paikkaan"...ja siitä se ajatus sitten lähti. Eli matkaa 300 mailia, reitti läpi kertakaikkisen tyhjän Nevadan, jossa luvassa vain suoraa, lisää suoraa ja vielä suorempaa tietä, Extraterrestrial Highway ja salainen Area 51, välipysähdyksenä hämärääkin hämärämpi Rachel ja päätepisteenä oudoin paikka mitä kartalta löytyi (ja missä kuitenkin oli motelli), eli Tonopah. Niin, en minäkään ollut kuullut... 

Nyt tarkkana!

Katseet olivat tiukasti taivaalla koko matkan, jospa sitä vaikka näkisi niitä matalalla lentäviä "aluksia"


Keskellä kertakaikkista tyhjyyttä oli Rachel, jonkinlainen keskittymä, mutta ei kai hyvällä tahdollakaan voi puhua edes kylästä, saati kaupungista. Löytyi sieltä kuitenkin Little A'Le'Inn, jossa kolme hyväntuulista mummelia myi ufotavaraa sekä piti ravintolaa ja ilmeisesti myös jonkin sortin majoitusta.



..."ja tämä tarina on tosi"

Blogisti oli kuski, mies sai maistaa alienolutta.


Niin, kyllä mekin uskotaan!

Matka jatkui kohti Tonopahia, edessä (ja takana) noin 20 kilometrin suoria, joiden jälkeen loiva mutka ja seuraava 20 kilometrin suora. Onnea on vakionopeudensäädin ja kaistavahti.

"...eiks tää koskaan lopu?"

Ja lopulta saavuimme Tonopahiin: 2500 asukkaan kylä komeili entisen hopeakaivoksen rauniolla keskellä Nevadan autiomaata. Tonopahissa oli kuitenkin kyläksi kovin mukavat puitteet, sillä kävelymatkan sisältä löytyi useita motelleja, ravintoloita, panimo sekä tietysti asiaankuuluva kasino. Vietimme aurinkoisen iltapäivän motellin terassilla jutellen kahden paikallisen eläkeläisen kanssa Tonopahin historiasta, kaivoksesta, heidän elämästään sekä Tonopahin nykytilasta. Paikka on jotakuinkin ainoa sivistynyt stoppi Renon ja Vegasin välillä, joten matkaajille se on ainoa vaihtoehto helpottaa kuivaa kurkkua, korjauttaa hajonnutta autoa tai käydä vessassa. Paikalliset kertoivat myös, että paljon porukkaa joutuu jäämään Tonopahiin odottamaan hajonneeseen autoonsa uusia osia: "siinä menee helposti viikkokin, kun osia lähdetään tilaamaan..." jolloin itselleni tuli niin karmivat U-käännös Helvettiin -vibat, että oli pakko laittaa pöydän alla sormet ja varpaat ristiin toivoen, että meidän Chevrolet sentään kestäisi vielä hetken matkaa...

Kylän keskellä oli historiallinen Hotelli Mizpah, jossa huonehinnat alkoivat noin 150 euron huitteilta. Hotelli on avattu vuonna 1907 ja restauroitu varsin mukavaan kuntoon. Mutta kuka kumma tulee Tonopahiin yöpymään niin kallissa hotellissa?

Hotellissa oli tietysti kasino, Nevadassa kun ollaan. Lisäksi varsin mukava aulabaari ja kaunis kahvila.

Meidän majapaikkamme sen sijaan olikin "hieman vaatimattomampi"...

Paikallinen kirppis myi aseita ja koruja. Ei ostettu kumpiakaan.

Illalla aurinko laskeutui kukkuloiden taakse. Tähtiä ei kuitenkaan näkynyt, eikä myöskään lentäviä lautasia, vaikka niitäkin ahkerasti tiirailtiin...

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Kanjoni nro 3: Narrows (Zionin luonnonpuisto)

Blogin luonne onkin yllättäen muuttunut vaellusteemaiseksi. Tai no, yllättäen ja yllättäen, mutta sanotaan niin, että emme matkalle lähtiessämme arvanneet, että kiipeäisimme vielä monen vuoren päälle ennen Suomeen paluuta. 

Omakohtaisesti suurimmat odotukset luonnonpuistojen ja maisemien suhteen olin ladannut Grand Canyonille - se on kuitenkin kuuluisin, suurin ja kaunein, tai niin ainakin olin kuvitellut. Sitä en kuitenkaan arvannut, että se olikin itse asiassa Utahissa sijaitseva Zion, joka vei blogistin sydämen mennessään. 

Saavuimme Zioniin idästä, Kanabin suunnasta. Ensimmäisenä meidät vastaanotti mahtava auringonpaiste ja siinä köllöttelevät biisonit laitumellaan. Jatkoimme autolla läpi puna-oranssien kallioiden kiemurtelevaa tietä, ja vaikka ilta oli jo pitkällä, pysytteli lämpötila lähellä 40 astetta; riittävän lämmintä blogistillekin! Lopulta saavuimme vierailukeskukselle, kävimme tsekkaamassa sopivat reitit seuraavan päivän vaelluksille ja jatkoimme matkaa puiston läpi lounaaseen kohti kuumaa ja kuivaa St. Georgen pikkukaupunkia. 





Seuraavana aamuna aloitimme kevyellä verryttelyllä parin tunnin kiipeämisineen, mutta varsinainen hauskuus alkoi, kun lähdimme kohti kuuluisaa Narrows'n kanjonia. Kanjoniin on mahdollista tehdä lyhyitä ja pitkiä päivävaelluksia aloittamalla joen loppupuolelta kohti yläjuoksua, tai kokopäivävaellus yläjuoksulta alas. Me valitsimme suositumman lyhyen reitin, heitimme vettä pelkäämättömät kamat niskaan ja lähdimme kahlaamaan. Narrowsin kanjonia vaelletaan nimittäin kengät jalassa liukkaiden kivien päällä samalla, kun veden korkeus vaihtelee nilkasta yläreiteen (ja toisinaan vyötärölle tai uimapuuhiksi asti). Välillä kenkiä pääsi hiekoittamaan joen penkereelle, mutta suuri osa reitistä kulki ainoastaan vedessä kanjonin kallioseinien noustessa kymmeniin metreihin kohti taivasta. 




Alkumatka oli väenpaljoudesta piukkana, kun ihmiset vauvoista vaareihin nauttivat mukavan vilvoittavasta ja matalana virtaavasta vedestä. Itse jaksoimme kahlata väljemmille vesille noin kaksi tuntia vastavirtaan, jonka jälkeen saavutimme jo varjoisat, viileät ja kapeat kanjonin osuudet. Takaisin palatessa alkoivat jalat olla väsyneet paitsi vedestä painaviksi muuttuneiden lenkkareiden myötä, myös voimakkaaseen vastavirtaan kahlaamisesta. Olisi toki ollut hauska tehdä pidempikin vaellus jokea pitkin, mutta ehkä eri varusteilla, nimittäin takaisin saavuttuamme lenkkarit olivat täynnä pientä hiekkaa, joka ei välttämättä tuntunut enää parin-kolmen tunnin hiertämisen jälkeen kovin mukavalta.


Narrowsista on vain muutama kuva, sillä emme uskaltaneet ottaa kameraa (pelkästään minigrippiin käärityn kännykän) mukaan


Illalla palasimme uupuneina takaisin majapaikkaamme. Jälkikäteen harmittelin vielä, ettemme osanneet varautua Zionin ihmeellisyyksiin varaamalla enemmän aikaa ja useampia päiviä valtavalle puistolle, mutta täytyyhän sitä jotain jättää seuraavallekin kerralle...


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...