torstai 22. marraskuuta 2012

Normipäivä

Kolmas viikko kohta vierähtänyt ja kaupunkikin alkaa vaikuttaa hieman tutummalta. Omassa asunnossa on jo sohva, telkkari, sänky sekä lainakalusteina pöytä ja pari tuolia, jotta aamupalaa ei tarvitse enää syödä sängyssä. 
Asunto itsessään on ihan mukava. Asumme isossa (korealaisittain ihan normaalissa) pihassa, jossa on useita noin 15-kerroksisia taloja ja yhdessä "asuntokompleksissa" on ainakin 10-12 eri rappua, eli porukkaa tässäkin pihassa piisaa. Talojen alla on valtava parkkihalli, jonne voi helposti eksyä. Meillä on omassa pihassa myös pikkuinen kauppa sekä parturi, joten sen kauemmas ei periaatteessa ihan heti tarvitse edes lähteä.

Kotoa lähtiessä ei tarvitse muistaa ottaa avaimia mukaan, kun ovi toimii koodilla. Kätevää. Paitsi jos tulee kotiin pikkujouluista eikä väsymykseltään muistakaan koodia... 

Meidän piha on oikeastaan aika kotoisa, vähän sellainen mini-Hervanta 

Kerroksia piisaa. 

Näkymä meidän puolelta jokea keskustaan. Suoraan edessä tavaratalo HomePlus

Korealainen asunto sisältää jos jonkinlaista elektroniikkaa ja nappulaa. Meillä on asunnossa useita erilaisia toimintoja, joista ei edes parhaalla mielikuvituksellaan keksi, mihin tarkoitukseen kaikki namiskat mahtaa olla. Normaalimmasta päästä on suuri "näköovipuhelin", joka sekin onnistuttiin sekoittamaan pari kertaa heti aluksi, kun emme tienneet, mitä nappia painaa. Painoin loogisesti neljästä namiskasta ylimmäistä, ja ovipuhelin alkoi huutamaan jotain hälytystä naisen äänellä, eikä se suostunut lopettamaan. Lähettimies huhuili edelleen alakerran ovella, ja minä yritin huutaa summerin yli, että "tulen alas, odota siellä", josta lähetti ei luonnollisestikaan ymmärtänyt sanaakaan. No, loppu hyvin kaikki hyvin, lähetti sulki hälytysmölön ja opetti, että alaovi aukeaa neljännestä (?) nappulasta. Edelleen on hämärän peitossa, että mitä ne kolme muuta on...

Lisäksi seinään on ruuvattu ainakin lattialämmitys- sekä normilämmityslaitteen näyttö, makuuhuoneen seinässä on elektroninen herätyskello ja keittiössä jokin ohjauspaneeli, josta emme vieläkään ole keksineet, että mitä ihmettä se tekee. Jäänee nähtäväksi, en ole uskaltanut vielä testata.

Tänään kävin päivällä kuntosalilla, jonka jälkeen etsin itselleni lounaspaikan. Ruokapaikkoja on uskomattoman paljon, joten yleensä vain kävelen jostain ovesta sisään ja katson, mitä tarjolla on. Paikallisissa liikkeissä (sekä ravitsemus- että muissakin) on se huono puoli, että ikkunat on yleensä teipattu siten, ettei sisälle näe. Lisäksi ikkunoissa saattaa olla tummennukset, joten on mahdotonta nähdä ulospäin, onko paikka auki vai ei ja mitä sisällä oikeastaan on. Sitä mennään sitten summamutikassa sisään ja katsotaan, mitä tuleman pitää. 

Päädyin lounaalle vanhemman pariskunnan pikkupaikkaan, jossa oli seinällä annosten kuvia helpottamassa valitsemista. Muutamia ruokien nimiä osaan jo lukea ja ymmärtää menuistakin, mutta sanavarasto on edelleen niin suppea, että yleensä valitsen jotain sokkona. Tällä kertaa pääsin kuitenkin valitsemaan ihan kuvien kera, joten osoitin papalle mielenkiintoisen näköistä nuudelikeittoa, jossa päällä katkarapuja, sieniä, vihanneksia sekä ituja. Se, mitä sitten sain lounaaksi, olikin ihan toinen juttu; keitto sentään osui oikeaan, mutta keiton sisältö oli pelkkää nuudelia sekä rice krispiesin näköisiä muroja laihassa liemessä. Yhtäkään katkarapua, sientä, itua tai kasvista ei ollut keitossa. Ei lähtenyt nälkä, ei. Kotimatkalla tallustelin torin läpi siinä toivossa, että löytäisin jotain hyvää jälkkäriä, ja mandariinejahan sieltä tuli mukaan poimittua. On muuten hyviä!

Perusnäkymää kaupungin kaduilta 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...