torstai 21. helmikuuta 2013

Pihalla

Tuhat ja yksi tarinaa -blogin Mine haastoi lukijoitansa lenkkeilyyn kameran kera. Ihan täysin en ota haastetta vastaan, sillä loma alkaa N-Y-T nyt tai siis ensi yönä tarkalleen, mutta uusia maisemia, reippaita lenkkejä ja paljon kuvia on varmasti luvassa myös Saipanilta. Tänään kuitenkin nappasin pokkarin taskuun ja lähdin ihastelemaan korealaista kevättä. Ensimmäistä kertaa huomasin, että linnut laulavat jo! Kevät keikkuen tulevi.

Tässä muutama satunnainen otos lenkkipolun varresta

Korealaisittain ei ole niin justiinsa, miltä se takapiha näyttää. Tai etupiha. Vähän risuja päälle, niin ei kukaan huomaa... Monissa rakennuksissa huomaa niin sisällä kuin ulkonakin, että joka paikka repsottaa (vaikka olisi uuttakin), mutta ei se haittaa niin kauan kun jossain toisaalla on sitäkin enemmän kimallusta, kultaa ja kukkakuvioita. Skandinaavinen askeettisuus on niiiiiin out.

Kulkiessani kadulla kuulin ihan läheltä marssimusiikkia torvien ja rumpujen kera. Aikani poukkoiltuani katujen välissä löysin kuin löysinkin tämän kulkueen. Kivat hatut.

Paikallinen lempipuuhassaan krokettikentällä. Kenttiä on joenvarsi täynnä ja etenkin viikonloppuisin eläkeläisillä on tiukat matsit menossa. Tässä oltiin ilmeisesti vain harjoittelemassa.

Oikaisin toripaikan ohi. Ei tainnut olla toripäivää tänään, yksinäinen kamiina kökötti keskellä aukiota.


Eikä blogisti saanut edes vohvelikaloja lenkkeilyn päätteeksi. Kalakauppias oli laittanut lapun luukulle.


Kyllä se näyttää ihan parturilta, mutta siinä lukee, että "kuulokauppa"?

Tällä viikolla olen taas huomannut, miten pienistä asioista voi saada paljon naurua aikaiseksi. Ehkäpä se johtuu puuttellisista virikkeistä, ehkä huonosta huumorintajusta, mutta pääasia, että on hauskaa. Mielellään tietysti muiden kustannuksella. Kuten esimerkiksi eilen kuntosalilla, kun fraasi "kuntosalilla vain lukemassa lehtiä" sai ihan uuden merkityksen nähdessäni erään miehen tekevän vatsalihasliikkeitä vinopenkissä lukien samalla sanomalehteä. Siis ylös-alas lehti kädessä, välillä vähän pääsi lehti rypistymään, kun oikein piti pinnistää vatsalihaksia, mutta ote (tai katse) ei irronnut lehdestä sekunniksikaan.

Tai toissapäivänä, kun näimme ravintolan edustalla mainoksen uudesta juomasta: "alcoholic spring water". Olen kyllä kuullut, että lähdevesi on Suomessakin kirkasta, mutta että ihan kirkasta? Ja mikä tärkeintä, mistä sellaisia lähteitä löytyy??

Tai että lähistöllä oleva peitto- ja tyynykauppa on nimeltään Nymphoman. Erikoinen nimivalinta, etten sanoisi, mutta ehkä se vetoaa asiakkaisiin ja peittokauppa käy sukkelaan?

maanantai 18. helmikuuta 2013

...siis mihin ootte menossa??

Viime marraskuussa päätimme, että pidämme kevättalvella talviloman ja matkustamme jonnekin Korean ulkopuolelle. Viikon loma tuntui kuitenkin liian lyhyeltä ajalta matkata Suomeen, joten päätimme pysyä lämpöisemmillä leveysasteilla ja lyhempien lentomatkojen ulottuvissa. Matkakohteelle asetimme seuraavat kriteerit:

- Lämmintä ja aurinkoa on oltava. Riittävästi. Mitä enemmän, sen parempi (ja täten Japani oli ulkona laskuista)
- Lyhyehkön lentomatkan päässä, mieluiten suorilla lennoilla Soulista (eli ei Etelä-Amerikkaan eikä Australiaan)
- Kohteen tulee olla sellainen, minne ei koskaan Suomesta tulisi lähdettyä (poissulki Thaimaan, Malesian ja Vietnamin sekä muut samalla suunnalla sijaitsevat)
- Ei sikamaisia ryöstöhintoja (eli ei Havaijin-matkaa...)
- Ei suomalaisia turisteja (unohdetaan Filippiinit ja Bali)
- Kohtuullisen turvallinen, eli mieluiten ei välitöntä kidnappauksen, vallankumouksen tai tappavan tsunamin vaaraa ("siis mitä, onko Pohjois-Koreakin pois listalta?")

Ja mitä jää jäljelle? Tietysti korealaisten ja japanilaisten turistien paikallinen Teneriffa, amerikkalaisten "kakkoshavaiji", Pohjois-Mariaaneilla sijaitseva Saipanin saari. Muita vaihtoehtoja olisivat muut samalla suunnalla sijaitsevat Yhdysvaltojen saaret Guam ja Palau, mutta Guamin totesimme olevan turhan "jenkki" eikä ollenkaan houkuttelevan oloinen, kun taas paratiisimainen Palau oli hieman liian pitkien ja kalliiden lentomatkojen päässä. Lisäksi Palaulla oli melko rajoitettu määrä hotelleja, josta syystä nyt peak seasonilla olisi hyvästä hotellista saanut pulittaa itsensä kipeäksi.

Kuva otettu täältä

Kuva täältä

Saipan on siis Tyynellä Valtamerellä sijaitseva Yhdysvalloille kuuluva saari, joka muodostaa oman kuntansa ja on samalla alueen pääkaupunki. Asukkaita on vajaat 50 000, joista suuri osa on peräisin Kiinasta, Japanista sekä Koreasta. Saarella puhutaan yleisesti englantia, mutta vajaat 20% väestöstä puhuu myös saaren alkuperäiskieltä chamorroa. Paikka on suosittu turistikohde Tyynellä Valtamerellä, ja Soulista lentää saarelle suoralla lennolla noin neljässä tunnissa. Lämpötila on läpi vuoden 27 plusasteen paikkeilla, joten aurinkoa ja lämpöä sekä hiekkarantoja luulisi riittävän yhden viikon tarpeisiin.

Selatessani internetin ihmeellistä maailmaa törmäsin ainoastaan kahteen suomenkieliseen kirjoitukseen liittyen reissukokemuksiin Saipanilla. Myöskään englanninkielisiä matkakertomuksia ei liiemmin ole löytynyt, joten en ole saanut koostettua suuria ennakko-odotuksia saarta kohtaan. Muutamilla matkailusivustoilla (Tripadvisor, Lonely Planet) valitellaan saaren olevan pikku-Jenkkilä, mutta toisaalta kehutaan uskomattomia rantoja ja samaan hengenvetoon kerrotaan Saipanilla olevan eräät Tyynenmeren parhaimmista snorklauskohteista. Snorklausta tuleekin harrastaa saaren edustalla sijaitsevassa laguunissa ja koralliriutan tuntumassa. 

Kuva täältä

Saari on kuuluisa myös siitä, että siellä käytiin toisen maailmansodan aikana hurjat Japanin ja Yhdysvaltojen väliset taistelut. Täten saarella on paljon sotaan liittyviä muistomerkkejä sekä mm. panssarivaunuja ja onpa saaren pohjoispuolella sijaitsevat kallionkielekkeetkin nimetty pahaenteisesti suicide cliff:ksi sekä banzai cliff:ksi.

Kuva täältä

Koska suomalaisia turisteja ei paikalla juurikaan palloile, oli melko hankalaa myös selvittää mahdollista viisumi- ja maahantulokaavakkeiden tarvetta. Tällä tietoa emme tarvitse viisumia tai muitakaan dokumentteja voimassaolevan passin lisäksi, mutta peukut pystyssä toivotaan, ettei viikon lomamme pääty sitten lentokentän tarkastusjonoon... ja että blogisti pääsee myös takaisin Koreaan loman päätyttyä!

Puuttellisesta etukäteisinformaatiosta huolimatta olen kuitenkin asettanut lomalle jo muutamia toiveita ja etukäteisodotuksia. Toiveikkaana odotan ainakin paljon aurinkoa, valkoista hiekkaa ja melko tyhjiä rantoja (varasimme hotellimme pahimman turistirysän ulkopuolelta hieman syrjäisemmällä sijainnilla, lisäksi autioiden rantojen puolesta puhuu se tosiseikka, että korealaiset ja japanilaiset eivät tunnetusti ole mitään innokkaimpia auringonpalvojakansoja). Huikeita snorklausmaisemia veden alla, ihania mangoja ja muita hedelmiä sekä tuoreita kala- ja rapuannoksia lautasella.

Kuva täältä

Ennen perjantaiaamun lentoa pitää siis vielä ainakin kaivaa kesävaatteet muuttolaatikoista (kyllä, ne ovat edelleen muuttolaatikoissa), sovittaa bikinit (vieläkö ne muka mahtuu päälle?), ladata ipod täyteen biitsimusiikkia (Bob Marley toimii usein ja hyvin), pakata mukaan luettavaa ja etsiä jostain ne aurinkolasit...

lauantai 16. helmikuuta 2013

First world problems

Uudessa kotimaassa on vierähtänyt jo reilut kolme kuukautta, mutta odottamaani kulttuurishokkia / kyllästymistä / ärsyyntymistä ei ole vieläkään suuremmin havaittavissa. Toki on asioita, joita kaipaan Suomesta ja koti-ikäväkin vaivaa tasaisin väliajoin, mutta joulusta selvittyäni elo Koreassa on tuntunut siedettävältä, jopa mukavalta. Suurimmatkin ongelmat vaikuttavat aikalailla "first world problems" -tyyppisiltä, mutta kiusa se on välillä pienikin kiusa.

Isoimpana ärsytyksen ja harmituksen aiheena on ehdottomasti kylmyys. Kuten aikaisemmin mainitsin, ravintoloissa joutuu lähes aina syömään takki päällä ja kuntosalillakin lämmittely tarkoittaa kirjaimellisesti sähkökamiinan loimussa hyppelehtimistä. Kuten jokainen koskaan ulkomailla kylmyydestä valittanut varmasti tietää, niin aihetta kommentoidaan päivittäin tyyliin "mutta sinähän olet Suomesta, miten sinua voi palella"? Noh, Suomessa kuitenkin ravintolassa ei tulisi mieleenkään syödä takki päällä, ja yökerhossa voit jopa näyttäytyä hihattomassa topissa, vaikka ulkona paukkuisi parikymmentä pakkasastetta. Täällä sen sijaan ei tarvitse tuhlata rahaa uusiin vaatteisiin, sillä kukaan ei niitä koskaan kuitenkaan näkisi toppatakin alta. Paikallisilla ei tunnu olevan lainkaan tuntoaistia, ja toisinaan porukkaa näkee pihalla jopa t-paidoissa tai shortseissa.


Eilen satoi lunta, tänään lämpöasteita oli plus yksi. Joten eiköhän sitten lähdetä rannalle, paita pois ja jalat meriveteen!? No ei. Itselläni siis oli päällä pitkien kalsareiden ja ulkoiluhousujen lisäksi erityislämmin huppari, toppatakki sekä asiaankuuluvat pipo, kaulahuivi ja haskat, ja silti oli vähän vilpoinen tuuli. Korealaisten mielestä sen sijaan keli oli mitä mainion rantavedessä pulikoimiseen...

Rantahiekka on täynnä pieniä ja suuria simpukoita ja kotiloita eri väreissä

Toinen lievää ärsyyntymistä aiheuttava asia on tiettyjen ruoka-aineiden puuttuminen kauppojen hyllyiltä. Kaupoissa kalleusluokan huipulla ovat esimerkiksi maito ja liha sekä kahvi ja toki kaikki tuontitavara, jota korealaiset eivät perinteisesti itse käytä. Juuston heikko saatavuus harmittaa lähes päivittäin, sillä isoissakin marketeissa on yleensä ainoastaan sulatejuustoa. Erikoisempia juustoja, kuten fetaa, mozzarellaa tai perinteisiä, kovia juustoja myydään sikakiskurihintaan mikroskooppisissa pakkauksissa. Myös kunnollisen leikkelekinkun tai -kalkkunan löytäminen on lähestulkoon mahdotonta. Onneksi on kuitenkin Costco, josta saamme aina Soulin reissuilla tuoda autollisen juustoa ja kinkkua. Eniten kaipaamiani ruoka-aineita ovat juuston lisäksi kaurahiutaleet, raejuusto ja rahka, light-mehut ja tietysti ruisleipä.

Kolmas toisinaan ärsytystä aiheuttava seikka on kielitaidon aiheuttamat turhautumiset. Itse turhaudun toisinaan, kun en saa asioista selvää, mutta ärsytystä aiheuttaa lähinnä paikallisten tapa vastata jokaiseen asiaan "ei", mikäli he eivät ymmärrä, mitä yritän sanoa. Tapahtuipa eräänä päivänä paikallisessa postissa, että menin lähettämään kirjettä, jota varten tarvitsin paitsi postimerkin, myös kirjekuoren. Ystävällisesti pyysin kirjekuorta, johon postivirkailija totesi yhtä ystävällisesti, että "ei ole". Niinpä niin. Asiasta tovin vängättyämme sain kuin sainkin kuoren ostettua ja kirjeen eteenpäin (blogistin huomio: tavallinen kirjekuori ja lähetys kakkospostina Koreasta Suomeen maksoi yhteensä noin 35 senttiä). Sittemmin olen myös opetellut kirjekuori-fraasin koreaksi. Han pongtu, chuseyo (한봉투, 주세요): saisinko yhden kirjekuoren, kiitos. 


Herra haaveilija istui kivellä niin ajatuksissaan, että suuremmat aallot melkein kastelivat lenkkarit

Yhtään surffaria ei tänään näkynyt aalloissa, vaikkakin kuulemma harrastus on täkäläisille ympärivuotinen aktiviteetti. Märkäpuku päälle ja menoksi!



Rannalla on aina pikkukojuja tarjoamassa hattaraa, jäätelöä ja mustekalaa sekä tässä kyseisessäkin kojussa tikkuja, joissa paistetaan kalataikinasta tehtyjä suikaleita. Kalapullamaiset taikinasuirut ovat erityisen suosittua lounashiukopalaa.

Vaakakupin toisella puolella painavat kuitenkin huomattavasti enemmän kaikki positiiviset asiat, joista huomaan iloitsevani lähes jokainen päivä. Sää on melkein aina aurinkoinen tai ainakin poutainen ja vuorenhuippuja voi ihailla ikkunasta aina pyykkikonetta täyttäessä. Ihmiset Gangeungissa ovat vilpittömän ystävällisiä ja kiinnostuneita eksoottisesta kotimaastamme huokaillen ja ihaillen pohjolan luontoa ja puhtautta. Ruoka on ravintoloissa edullista, valinnanvaraa riittää loputtomiin ja uusia, mielenkiintoisia sekä erittäin maistuvia vaihtoehtoja löytyy viikoittain. Taksilla ajaminen on naurettavan halpaa (vaikkakaan taksia ei kovin usein tule käytettyä). Ystävällisiä hymyjä ja sanoja on tarjolla kaikissa sosiaalisissa kontakteissa. Eli toistaiseksi ainakin tilinpäätös jää ehdottomasti plussan puolelle!

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Seollal Soulissa

Vietimme korealaista uutta vuotta, Seollalia (설날) lauantaista tiistaihin Soulissa. Tiesimme jo etukäteen odottaa hiljaista miljoonakaupunkia, mutta yllätykseksemme Soul olikin lähestulkoon autio. Liikenneruuhkat loistivat poissaolollaan, isoimmatkin ostoskeskukset olivat kiinni ja ravintolat sekä baarit pimeinä. Suurin piirtein koko Korea matkustaa Seollalin aikaan vanhempiensa ja esi-isiensä kotiseuduille viettämään aikaa sukulaisten kanssa ja syömään riisikakkukeittoa sekä pukeutumaan kansallispukuun (hanbok). Omalta osaltamme aloitimme uuden vuoden perinteet heti huoltoasemalla matkalla Souliin, kun söimme uuden vuoden "pakollisen" tteokug-mandu-keiton, jolla perimätiedon mukaan saadaan heti yksi vuosi lisää ikää. Näin kolmenkympin kynnyksellä olisin tosin jättänyt sen yhden vuoden mieluusti hankkimatta...

Uusi vuosi alkoi tällä(kin) kertaa kuplivan merkeissä. Hotellihuoneen näkymät 18. kerroksesta olivat rajoitetut, joskin vastapäisen rakennuksen seinä peilasi kaupunkia tyylikkäästi

Soulissa ostoskeskukset ja kaupat pitivät ovensa auki vielä lauantaina, joten ehdimme pyörähtää hieman ostoksilla ja lievittämässä koti-ikävää eurooppalaisissa vaatekaupoissa. Sunnuntaina lähdimme kohti kuninkaallista palatsia Gyeongbokgungia, joka sijaitsee hyvin keskeisellä paikalla Soulissa ja on Joseon-dynastian vanhin, "säteilevän onnen" palatsi. Palatsi  on suosittu turistikohde värikkäine kattoineen, mutta itse temppelissä ei sinänsä ollut kovin paljoa nähtävää, sillä rakennuksia sai ihailla lähinnä ulkopuolelta, eikä avoinna olleissa huoneissa ollut juuri mitään tavaroita tai nähtävää.

Palatsissa oli yhteensä 7700 huonetta. Suurin osa sisätiloista oli kuitenkin suljettu turisteilta.
 


Palatsi oli täynnä erilaisia eläinaiheisia patsaita

Kattotaiteessa ei värejä säästellä

Myös katolla oli erilaisia eläinpatsaita

Suurin osa sisätiloista oli pelkkää lattiaa ja kattoa ilman kalusteita tai tavaroita. Tässä huoneessa oli kuitenkin nähtävillä myös jonkilainen valtaistuin sekä lyhtyjä



Uutta ja vanhaa kaupunkia

Temppelin yhteydessä oli myös National Folk Museum of Korea eli Korean kansanperinteen museo, jonka pihassa oli myös ylimääräistä aktiviteettia uuden vuoden kunniaksi. Tasatunnein oli nähtävissä erilaisia esityksiä ja lisäksi paikan päällä oli useita ennustajia (ja huikeat jonot ennustajien pakeille!) sekä mahdollisuus kuvauttaa itsensä kansallispuvussa tai maistella riisikakkuja sekä perinteisiä makeita jälkiruokajuomia. 

Ennustajien luo oli kymmenien metrien jonot

Ulkoteltoissa sai käydä maistelemassa paikallisia "herkkuja", kuten riisikakkuja. Riisikakut näyttävät aivan käsisaippualta ja maistuvat sitkeältä pahvilta, eli makua ei ole oikeastaan lainkaan, ei suolaista eikä makeaa. Lisäksi tarjolla oli rusinasopan makuista ruskeaa kaneli-riisijuomaa.

Soulin virallisessa ulkkari-kaupunginosassa Itaewonissa on pääkadulla sijaitsevissa laatoissa eri maiden lippuja sekä havainnollistavaa tietoa maan pääkaupungista sekä kyseisen maan kielellä "hei". Eli kuten meillä Suomessa sanotaan: "Tere"!


Myös maanantai kuului vielä uuden vuoden juhlapäivien joukkoon, ja aloitimmekin viikon noutamalla suomalaisen kollegan lentokentältä. Aamupalalla saimmekin maistella  tuliaisruisleipiä, jonka jälkeen suuntasimme Lotte Worldin huvipuisto-ostoskeskus-kompleksiin. Lotte on Soulin suurimpia ostoskeskuksia, jonka yhteyteen on rakennettu puoliksi sisällä ja puoliksi ulkona sijaitseva huvipuisto Lotte World. Huvipuisto olikin näkemisen arvoinen paikka, vaikkemme hurjien jonotusaikojen vuoksi käyneetkään kuin kahdessa huvipuiston laitteessa. Sisävuoristorata yllätti sekä blogistin että miehet olemalla varsin vauhdikas ja siten myös noin 50 minuutin jonotusajan arvoinen. Toinen kokeilemamme laite sijaitsi ulkona, kyseessä oli benjihyppyä jäljittelevä, "pomppiva" laite, joka sai koko seurueemme haukkomaan henkeään. Itse huvipuistossa oli laitteiden lisäksi mm. iso jääkenttä luistelua varten, lukemattomia ravintoloita, näyttämöestradi erilaisille esiintyjille sekä iso museo uskomattomine pienoismallikaupunkeineen. 

Huvipuisto oli rakennettu yhteensä neljään kerrokseen, ja keskeltä näkyi alimpaan kerrokseen, jossa luistelurata sijaitsi. Ylemmissä kerroksissa oli mm. karuselleja, kummitustaloja, viikinkilaivoja, raidejunia, kuumailmapalloajelua sekä SE vuoristorata

Museossa oli kokonainen pienoismallikaupunki asukkaineen ja temppeleineen

Pienoissotilaita vartiossa


Kalligrafisti työssään

Ei ole vanhaksi tulemista, kun tämäkin "Bungee Drop" sai blogistin huutamaan...

...tosin puolustuksekseni voin sanoa, että en ollut ainoa...

Tiistaina oli vielä vuorossa vierailu Costcon amerikkalaismarketissa täydentämässä juusto- ja lihavarastot, ja takakontti täynnä ameriikan herkkuja suuntasimme kohti kotia. Vaikka Gangneung onkin Tamperetta suurempi kaupunki, tuntuu paluu Soulista tänne aina matkalta maaseudulle. Mutta mikäpä siinä, maallahan on mukavaa :)

perjantai 8. helmikuuta 2013

Salilla

Eräs tärkeimmistä päivärutiineistani on kuntosalilla käynti. Tullessamme Gangneungiin käytimme melko paljon aikaa kuntosalin etsimiseen ja kävimmekin tutustumassa pariin, joista toiseen ostimme lopulta kolmen kuukauden jäsenyyden. Salimme nimi on mahtipontisesti Royal Health Club, joka nostaa odotukset huomattavasti todellisuutta korkeammalle, ja alkuun olinkin vähän masentunut salin huonokuntoisuuden vuoksi. Sittemmin olen kuitenkin tottunut sekä jäätävään kylmyyteen, vanhoihin ja huonokuntoisiin laitteisiin, koliseviin juoksumattoihin, puuttelliseen välinevalikoimaan ja aivan liian liukkaaseen lattiaan. Nyt, kun jäsenyytemme on umpeutumassa, olemme harkinneet salin vaihtoa, ja mieleni valtaa haikeus. Kolmen kuukauden aikana olen oppinut tuntemaan salin erittäin sympaattisen henkilökunnan sekä suurimman osan treenaajista. Joka kerta astuessani ovesta sisään, minua tervehtii syvään kumartaen joukko kanssatreenaajia, ja henkilökunta vaikuttaa aina yhtä vilpittömän ilahtuneelta saapumisestani.  

Korealaisilla saleilla on useita suomalaisesta poikkeavia käytäntöjä. Yksi niistä liittyy treenivaatteisiin: salilta saatetaan antaa kaikille treenaajille lainaksi vaatetus, siis shortsit ja paita. Nykyisellä salillamme olemme kuitenkin saaneet hikoilla omissa paidoissamme, vaikkakin hikoilu on salin +15 asteen lämpötilassa melko minimaalista riippumatta treenin tehokkuudesta. Salin palveluihin kuuluu myös lainapyyhkeiden käyttö ja aina salille mentäessä voikin napata mukaansa yhden tai useampia pikku käsipyyhkeitä. Korealaiset eivät vaikuta tuntevan käsitettä ”kylpypyyhe”, vaan suihkun jälkeen kuivaus tapahtuu kolmella-neljällä käsipyyhkeellä.

Salin käyttäjäkunta koostuu suurimmaksi osaksi nuorista miehistä sekä keski-ikäisistä naisista ja eläkeläisistä. 30-45 -vuotiaita ei salilla juuri näy, johtuen todennäköisesti työntäyteisestä viikko-ohjelmasta, joka ei juuri jätä aikaa tai energiaa kunnosta huolehtimiselle. Korealaiset eläkeläiset ovatkin melko sutjakassa kunnossa suomalaisiin kanssaeläjiinsä nähden, ja mummut ja papat vääntelevät salilla niin vatsalihaksia kuin spagaateja vakuuttavaan tyyliin. Painojen kanssa treenaaminen on kuitenkin suurimmaksi osaksi pelkästään miesten heiniä, eikä naisilla näy juuri lainkaan yhden kilon käsipainoja suurempaa treenivastusta. Länsimaissa nyt-niin-trendikäs ”fit is the new skinny” -ajatusmaailma ei ole ehkä kantautunut vielä tänne saakka. Varustus on kuitenkin treenaajilla perikorealaiseen tapaan kohdallaan, ja jokainen salilla käyvä nainen pukee ehdottomasti salihanskat käteen riippumatta siitä, kuluuko koko treeni pelkästään juoksumatolla kävellen vai napataanko mukaan myös se kilon paino. Juoksumatto on muutenkin salin ehdoton vetonaula, ja tyylejä on joka lähtöön: voit kävellä takaperin, taputtaen, käsiä pään päällä nostellen, toppatakki päällä ja farkut jalassa tai kännykkällä pelaten. Mutta juoksemista ei juoksumatolla (tai lenkkipolullakaan) juuri milloinkaan näe.

Salin henkilökunta koostuu kahdesta ”rainerista”, joista toinen on paikalla aina salin ollessa auki (ja salihan on auki kuutena päivänä viikossa klo 06-23, todellinen kokopäivätyö, siis!). Rainerit treenailevat hiljakseen itse pitkin päivää ja lisäksi opastavat ja auttavat salilla kävijöitä tarpeen mukaan, esimerkiksi varmistavat penkkipunnerrusta tai auttavat leuanvedoissa, kuten itse sain eilen huomata. Rimpuilin leuanvetotangossa itsekseni, kun toinen rainereista juoksi paikalle, tarttui muitta mutkitta jalkoihini ja alkoi auttaa ylöspäin, laskien samalla toistoja. Hyvää palvelua, etten sanoisi!

Ehdottomasti suosituin saliaktiviteetti on kuitenkin sosialisoituminen. Rainerit ja treenaajat kokoontuvat salin ainoan lämmittimen ympärille juttelemaan ja toisinaan myös syömään takeawayta, ja näissä keskusteluissa saattaa treeniaika hyvinkin tuplaantua tai jopa triplaantua. Salilla käynti on siis hyvinkin sosiaalinen liikuntamuoto, joskin itse olen vielä pysynyt poissa lämmityslaitteen tienoilta puuttellisen kielitaidon johdosta. 

Ulkoilureittien varrella olevat kuntoilulaitteet ovat hyvin suosittuja. Näitä näkee kaupungilla liikkuessaan lähes jokaisessa puistossa ja lyhyen lenkkipolkuni varrellakin laitteita on neljässä-viidessä eri paikassa

Pappa treenaamassa (kuva on otettu pari viikkoa sitten, kun maassa oli vielä lunta. Tällä hetkellä ollaan jo huomattavasti keväisemmissä tunnelmissa)
Enimmäkseen laitteita käyttävät vanhukset ja suosituimpia liikkeitä ovat crossari (etualalla), erilaiset vartalonkierrot sekä heilutukset. Myös jalkaprässi ja ylätalja ovat usein käytössä.
Tästä ei edes insinöörin aivot ihan heti arvaa, mihin tarkoitukseen mahtaa olla...

tiistai 5. helmikuuta 2013

Korealainen naimakauppa

Jenkkiystävämme ovat antaneet meille muutamia kirjoja korealaiseen kieleen ja kulttuuriin liittyen, viimeisimpänä sarjakuvamaisen "Korea unmasked, in search of the country, the society and the people". Kirjojen myötä olen saanut vähän esimakua siitä, millaiset sosiaaliset säännöt ja tavat vallitsevat erityisesti täällä itärannikolla, joka yleisesti ottaen on Korean vanhoillisinta aluetta, tai "perämettää jumalan selän takana", kuten soulilaiset saattaisivat asian ilmaista. Vaikka erilaiset uskonnot tuovat omat vivahteensa kulttuuriin, suurin vaikuttaja on kuitenkin konfutselaisuus ja sen määrittelemät tavat sekä perinteet. 

Korea on eräs maailman etnisesti homogeenisimmistä kansoista, ykköstilaa pitää luonnollisesti pohjoisempi Korean puolisko. Mutta myös täällä Etelä-Koreassa eri kansallisuuksia edustavien avioliitot ovat jokseenkin harvinaisia, ja etenkin ulkomaalaisen miehen kanssa avioituvaa naista ei katsota perinteisesti kovinkaan hyvällä silmällä. Korealaiset pitävät länsimaalaisista ja saattavat seurustellakin ulkomaalaisten kanssa, mutta naimisiin mennään kuitenkin suvun odotusten mukaisesti korealaisen puolison kanssa. 

Olen ystävystynyt erään korealaisen tytön kanssa, joka on tavannut nykyisen amerikkalaisen poikaystävänsä täällä Gangneungissa. Pariskunta on seurustellut jo hyvän aikaa, ja tällä viikolla ystäväni matkustaa mielitiettynsä kotikonnuille Las Vegasiin tapaamaan (mahdollisia) tulevia appivanhempiaan. Ystäväni hermot ovat aivan riekaleina, sillä hän ei ole koskaan aiemmin tavannut yhdenkään poikaystävänsä vanhempia ja tilanne on paitsi uusi, myös erittäin jännittävä. Täten siis ystäväni kyselikin minulta seikkaperäisiä neuvoja esimerkiksi siihen, miten hänen pitäisi pukeutua appivanhempien tapaamiseen ("laitanko hameen vai housut, minkä mittainen hame on sopivan pituinen") ja miten hänen tulisi varautua tilanteeseen (ehdotin viemään tuliaisia mukanaan). Samaan hengenvetoon ystäväni kertoi, että hänen vanhempansa eivät tiedä lainkaan nuoren parin seurustelusta eivätkä varsinkaan siitä, mikä on Amerikan-matkan todellinen syy. Hän ei kuulemma voi missään nimessä kertoa omille vanhemmilleen asiasta ennen kuin voi olla todella varma siitä, että suhde on vakaalla pohjalla (käsittääkseni siis tarkoittaen vähintään kihlausta). Ja entä jos appivanhempien tapaaminen sujuisikin huonosti, tuolloinhan koko suhteen tulevaisuus on vaakalaudalla, eikä sellaista voisi mitenkään selittää omille vanhemmille! 

Oman hankaluutensa asiaan tuo se, että korealaisen kulttuurin mukaan perheen tytärten tulisi avioitua ikäjärjestyksessä, eli esikoinen ensin ja sen jälkeen vasta muut. Ystäväni isosisko on kuitenkin edelleen sinkku, eikä sulhasehdokkaita ilmeisesti ole näköpiirissä, joten täten myöskään ystäväni ei voi avioitua vielä hyvään toviin. Eikä siis myöskään kertoa vanhemmilleen poikaystävästään. Ihmettelinkin, mitä tapahtuu silloin, jos sisko ei koskaan mene naimisiin, mutta kuulemma erityistilanteissa säännöstöstä poikkeaminen on sallittua. Korealaisten naisten keskuudessa on kuitenkin edelleen vahva pelko vanhaksipiiaksi jäämisestä (täällä ei siis puhuta sinkuista, vaan vanhoistapiioista) ja naimisiin pitääkin päästä lähes hinnalla millä hyvänsä. Hinta saattaakin nousta kohtuuttoman korkeaksi, sillä erään lukemani kirjan mukaan ei ole tavatonta, että morsiamen vanhemmat joutuvat myymään asuntonsa kustantaakseen tyttärensä häät. Morsiamen kuuluu mm. ostaa koko sulhasen suvun miespuolisille jäsenille länsimaalaiset juhlavaatteet ja naispuolisille sekä länsimaiset että perinteiset korealaiset juhlapuvut. Lisäksi morsiamen tulee ostaa tulevalle anopille arvokas koru ja miehen sukulaisille esimerkiksi kirjailtuja peittoja tai muita kalliita lahjoja... Puhumattakaan itse juhlien järjestämiseen kuluvasta rahasummasta.

Kulttuurin mukaisesti myös sukunimiasiat on otettava hyvin huomioon. Konfutselaisuuden mukaan ei ole suotavaa mennä naimisiin saman sukunimen omaavan henkilön kanssa. Koreassa on noin 50 miljoonaa asukasta, mutta vain parisataa sukunimeä käytössä. 20% korealaisista on sukunimeltään Kim ja 15% omaa nimen Lee, joten voisin kuvitella, että "mikäs sun nimi on" saattaa olla suosittu iskurepliikki baaritiskillä...

Suomalaisena tuntuu oudolta ajatukselta, että vielä näin 2000-luvullakin vanhempani sanelisivat parisuhteeni säännöt ja etenemisen, mutta jään kuitenkin jännityksellä seuraamaan ystäväni vierailua Amerikassa ja sitä, miten suhteen virallistaminen etenee tuon jälkeen. 

Ja jotta koko postaus ei jäisi aivan kuvattomaksi, liitän mukaan asiaan kuulumattoman ruokakuvan viikonlopun herkkuhedelmälautasesta. Kaupungin keskusta on täynnä "Hof + Soju" -paikkoja, jotka ovat siis baariin verrattavia anniskelupaikkoja. Kyseiset paikat ovat erityisen soveltuvia esimerkiksi aloittelupaikaksi ennen yökerhoon tai perinteisempään baariin siirtymistä. Tyypillisesti hof + soju -paikoissa istutaan oman seurueen kesken looseissa juoden ja syöden (hof = hanaolut). Useimmiten ruoan tilaaminen on pakollista, eli pelkälle kaljalle on turha toivoa pääsevänsä. Ruoka-annokset ovat tyypillisimmillään friteerattua kanaa, ranskalaisia perunoita, erilaisia nuudeliruokia tai salaatteja, mutta hyvin suosittua on myös hedelmäannosten tilaaminen. Hedelmiä ja kaljaa, mikäs sen parempaa :)

Hedelmäöverit. Sisältää omenaa, vesimelonia, persimonia, ananasta, tomaattia (!), kiiviä, korealaista päärynää, banaania, viinirypäleitä, mandariinia....

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Pilkillä

Special Olympics -kisojen lisäksi Pyeongchangissa oli vielä tänään meneillään "Pyeongchang trout festival" eli paikallinen taimenfestari. Tarkoittaa siis sitä, että puoli Koreaa kokoontuu yhden pienen taimenenkasvatuslammikon päälle pilkkimään. Täytyyhän se nähdä omin silmin, jotta uskoo. 

Etukäteen tiesimme jo, että pilkkiminen taimenfestareilla on erittäin suosittua ja että paikanpäältä saa vuokrattua tai ostettua tarvittavat välineet. Lisäksi olimme kuulleet ystävältämme (joka on intohimoinen kalastusyrittäjä), ettei touhu ole mistään kotoisin, paitsi ehkä kuriositeettinä paikallisten omituisista päähänpistoista. Ja vielä senkin tiesimme, että oma suolapurkki kannattaa ottaa mukaan, sillä kalat syödään paikanpäällä joko raakana heti avannosta nostettua tai grillattuna asiaankuuluvassa teltassa, mutta suolaa ei ole saatavilla missään.

Joten, suolapussi, leatherman-puukko ja pari muovipussia mukanamme lähdimme uteliaina katsastamaan, millainen jättiläistaimen meitä mahtaa lammikossa odottaakaan...

Lähestyessämme pilkkipaikkaa huomasimme parin muunkin tulleen samoille apajille. Myös värikkäitä telttoja oli pystytetty (ehkä sateensuojaksi?), mutta kukaan ei näyttänyt kiinnostuneen telttapilkistä.

Pilkkimistarpeisiin kuului kärpäslätkän näköinen vapa sekä sen ympärille kiedottu siima jigeineen. Tosin korealaiseen tapaan paikalliset olivat varustautuneet jos jonkinlaisella välineistöllä, jota tuskin käytettiin lainkaan, mutta joka tulee olla mukana ihan uskottavuudenkin vuoksi.
Tyyli oli vapaa ja useimmilla myös hyvin mielikuvituksellinen. Aivan normaalia oli esimerkiksi mennä makaamaan jäälle ja tuijottaa reiästä sisään, näkyykö liikettä. Jäällä makoili kymmeniä pilkkijöitä ainoastaan kyttäämässä kalojen mahdollisia liikkeitä

Kalat olivat siis istutettuja, ja niitä kaadettiin lampeen lisää noin tunnin välein, jolloin osa pilkkijöistä juoksi taimensaavin luo ja napatakseen pökerryksissä olevia kalaparkoja käsin parempaan talteen. Näin "luonnonpilkkijän" ominaisuudessa se tuntui jo hieman liiankin helpolta ratkaisulta, mutta toisaalta...noh, kuten luonnossakin, myös lammikolla saalis jäi puuttumaan. Olisi sittenkin pitänyt hakea ne suoraan sieltä saavista!

Ihan ilmaista kyseinen hupi ei suinkaan ollut, vaan jäällä kyhjöttämisestä sai maksaa lähes kymmenen euron pääsymaksun. Lisäksi paikalla oli myös muita aktiviteetteja, jotka kaikki maksoivat erikseen emmekä innostuneet niitä kokeilemaan. Mahdollisuuksiin lukeutui ainakin pulkkamäki ja erilaiset kelkkailut jäällä ja rinteessä. Meille kuitenkin riitti pelkästään paikallisten touhujen seuraaminen sekä kalasaaliin odottaminen. Hienoista hupia tuotti muun muassa paikallisväestön varustautuminen talviseen aktiviteettiin: pilkkihaalareita ei ollut kellään, kumisaappaatkin loistivat poissaolollaan. Sen sijaan lyhyitä hameita, revittyjä pillifarkkuja, käsilaukkuja ja korkokenkiä (!) näkyi jäällä sitäkin enemmän. Koko kansan hupia varustukseen katsomatta, siis! Mutta olipa paikalla myös pro-pilkkijöitä omine vapoineen, keloineen ja syötteineen sekä vaellusvaatteineen ja pilkkijakkaroineen. Niillä olisi jo kelvannut Suomessakin kalastella.

Pari muutakin pilkkijää, onneksi reikiä riitti. Ne olivat siis valmiina jäässä noin puolen metrin säteellä toisistaan, joten joka pilkkijälle todellakin riitti oma reikä.

Kalasaaliimme jäi lopulta pelkkiin paputäytteisiin vohvelikaloihin. Ihme juttu, että tähänkin makuun on jo tottunut; muutama kuukausi sitten valittelin, että kalat lensivät roskiin, mutta nykyään paputäyte maistuu jo lähes suklaalta ja kuumat vohvelikalat tekivät kauppansa silmäräpäyksessä myös blogistille.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Haasteita

Maailman metrossa -blogi antoi minulle blogielämäni ensimmäisen haasteen. Haasteen aiheena oli postata 8 satunnaista kuvaa, ja tartunkin haasteeseen hieman fiilistellen menneitä vuosia sekä itselleni merkityksellisiä asioita ja kokemuksia. Eli välillä vähän muutakin kuin pelkkiä Korean kuulumisia...

Ensimmäiseksi kuva kotopuolesta, kesälomaa odotellessa...

Kissakuvia!! Ihanat Bätmän ja Robyn pikkuisina pentuina

Tämä kuva Bättiksestä sulattaa sydämen joka kerta

Ja Robsu viettämässä todellisia kissanpäiviä maalla

Kesäkuussa 2010 Itävallassa Grossglocknerin vuorella. Itävallasta kaipaan kaikista eniten Steiermarkin uskomattoman vihreitä ja kauniita maisemia sekä kunnon lederhose-meininkiä

Bryssel. Loppujen lopuksi aika persoonallinen ja kiva kaupunki.

Brasilia ja Canoa Quebradan Lazy Days -rantabaari. Täydellinen loma ja täydelliset muistot. 

Lämpimät terkut K:lle, jos luet tätä :)
Ja näin kahdeksan fiilistelykuvan myötä laitan haasteen etenemään Laukulle Mustavalkoista (ja muita värejä) blogiin!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...