torstai 12. syyskuuta 2013

Kevyttä iltalukemista Pohjois-Koreasta

Sain kesällä Suomessa ollessani anopilta lainaksi Barbara Demickin Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa -kirjan. Lähtökohtaisesti olin hieman skeptinen kirjaa kohtaan, sillä anoppi ei ollut jaksanut lukea kirjaa muutamaa sivua pidemmälle ja itse yleensä välttelen tämän tyyppisiä tietokirjamaisia kertomuksia näinkin raskaista aiheista. En todellakaan ole mikään chick lit - tyyppisen kevyen höttöromantiikankaan ystävä, mutta turhan vilkas mielikuvitus ja herkkä mielenlaatu takaavat taatusti joko menetetyt yöunet tai ainakin viikkokausien painajaiset kaikenlaisten keskitysleiritarinoiden jälkeen, joten olen oppinut tuntemaan oman kestokykyni rajat varsin hyvin. 

Alun skeptisyydestä huolimatta muutaman kymmenen sivun jälkeen tajusin kirjan olevan enemmänkin romaanimainen kertomus tavallisen pohjoiskorealaisen elämästä 1990- ja 2000- luvuilla, kuin sosiaalipornoon verrattava kauhutarina raakoine yksityiskohtineen. Demick on haastattelut Pohjois-Koreasta loikanneita vuodesta 2001 lähtien ja kertoo kirjassa kuuden pohjoiskorealaisen tarinan sekä taustat heidän pakenemiselleen maailman suljetuimmasta valtiosta. Mi-Ran ja Jung-San ovat nuoret rakastavaiset, tohtori Kim uhrautuvainen lääkäri, Hyuck köyhä katulapsi, rouva Song maan johtajalle uskollinen perheenäiti ja Oak-Hee hänen kapinallinen tyttärensä. 




Kirja kuvaa onnistuneesti ihmisten elämää absurdissa ympäristössä ja maalaa mielenkiintoisia yksityiskohtia ihmisten elämästä nälän ja propagandan keskellä. Demick on käyttänyt kirjan kirjoittamiseen useita vuosia tehden mittavaa pohjatyötä ja tutkien taustoja mahdollisimman tarkkaan, muun muassa vierailemalla Pohjois-Koreassa useita kertoja. Osaa kertomuksista on eittämättä hieman elävöitetty, muistikuvia tarkennettu ja värikynääkin käytetty silloin tällöin, mutta sallittakoon se, sillä lopputuloksena on varsin mielenkiintoinen ja todentuntuinen kuvaus valtiosta, jota länsimaalaiset eivät osaa edes kuvitella. 

"Jos pohjoiskorealaiset olisivat pysähtyneet miettimään heille kerrottuja epäjohdonmukaisuuksia ja valheita, he olisivat huomanneet olevansa vaarallisessa maailmankolkassa. Heillä ei ollut valinnanvaraa. He eivät pystyneet pakenemaan maastaan, panemaan viralta johtajaansa, sanomaan mitä ajattelivat tai osoittamaan mieltään. Sopiakseen joukkoon keskivertokansalaisen oli oltava ajattelematta liikoja. Lisäksi ihmiselle luontaiseen itsesuojeluviettiin kuuluu toiveikkuus. (...) He hokivat itselleen, etteivät asiat voisi enää pahemmiksi mennä ja luulivat olojaan tilapäisiksi."

En ole tutkinut Pohjois-Korean tilannetta kovinkaan paljon ennen Etelä-Koreaan muuttoa, joten itselleni tuli pienoisena yllätyksenä se, että vielä toisen maailmansodan ja niemimaan jaon jälkeen pohjoinen oli 20 vuoden ajan melko vauras maa, ja 60-luvulla, jolloin Koreasta puhuttiin "talousihmeenä", viitattiin maininnalla nimenomaan Pohjois-Koreaan. Vuonna 1949 Pohjois-Korea väitti olevansa ensimmäinen Aasian maa, jossa lähes kaikki osasivat lukea, ja 60-luvulla maassa vierailleet ulkomaalaiset arvohenkilöt hämmästelivät pohjoiskorealaisten korkeaa elintasoa. Tästä oli huima pudotus 1990-luvun nälänhätään, "raskaaseen marssiin", joka tappoi (lähdetiedoista riippuen) 1 000 000 - 2 500 000 pohjoiskorealaista. 

 "Yhdellä torikäynnillään hän törmäsi vanhaan ystäväänsä. (...) He juttelivat kohteliaasti niitä näitä kertoen toisilleen, että toinen näytti hyvältä, vaikka molemmat olivat kelmeäihoisia ja kuihtuneita. Sitten tohtori Kim kysyi luokkatoverinsa perheestä. Tämä kertoi asialliseen sävyyn sekä aviomiehensä että kaksivuotiaan poikansa kuolleen vain kolmen päivän välein. Tohtori Kim yritti lohduttaa häntä. "Voin jo paremmin. Onpahan vähemmän suita ruokittavana" ystävä tokaisi tohtori Kimille. Tohtori Kim ei osannut päätellä, oliko ystävä paatunut vai järjiltään, mutta hän tajusi, että jos hän itse jäisi Pohjois-Koreaan vielä hetkeksikin, hänestä tulisi samanlainen tai hän kuolisi."

Itse en voinut välttyä vertailematta tarinoiden henkilöiden elämää omaani. Etenkin Hyuck, joka on kanssani suurin piirtein samaa ikäluokkaa, herätti omituisia fiiliksiä. Mitä itse tein vuonna 1997, kun Hyuck söi sittemmin sukupuuttoon kuolleita sammakoita ja kaskaita joen varresta nälkänsä pitimiksi? Ehkäpä juuri samaan aikaan olin yläasteen ruokalassa valittamassa koulukeittiön kumiperunoista ja kanaviillokista. Tarinat ovat kammottavia, koska tajuaa niiden tapahtuneen ihan hetki sitten - ja pahimmillaan tapahtuvan edelleen. Toisaalta myös kaikki korealaiseen kulttuuriin tehdyt viittaukset tuntuivat erityisen mielenkiintoisilta; varmasti suhtaudun kulttuuridetaljeihin eri tavalla eläessäni täällä, vain noin 80 kilometrin päässä Pohjois-Korean rajasta. 

"Rouva Songin kuulustelut (Etelä-Koreassa, blog. huom) kestivät melkein kuukauden. Hänet siirrettiin lentokentältä asuntolaan, jonka tiedustelupalvelu oli perustanut maahan saapuneille loikkareille. Hänen ei sallittu lähteä mihinkään, mutta Oak-Hee sai käydä häntä katsomassa. (...) Rouva Songia tentattiin kaksi tuntia joka aamu, minkä jälkeen hänen piti kirjoittaa muistiinpanoja läpikäydyistä asioista. (...) Rouva Song huomasi oikeastaan nauttivansa tenttaushetkistä: niiden aikana hän sai käydä läpi elämäänsä. Häntä ilahduttivat pienimmätkin mukavuudet - kuten jääkaapillinen mehupakkauksia, joissa kussakin oli oma pilli. Hän muisteli myöhemmin aikaansa tiedustelupalvelun tiloissa elämänsä ensimmäisenä todellisena lomana."

Loppua kohti selviytymistarinat pitivät otteessaan yhä tiukemmin ja omakin lukutahti kiihtyi sitä enemmän, mitä pidemmälle tarinat etenivät kohti loikkausta etelään. Myös päähenkilöiden nykyinen elämä Etelä-Koreassa jää kiinnostamaan enemmän, kuin mitä siitä kerrotaan. Vaikka pohjoisen meininki on käsittämättömän brutaalia ja tuntuu enemmän huonolta vitsiltä kuin todellisuudelta, voi silti samaistua loikkareiden ahdistukseen, sopeutumisvaikeuksiin ja jopa kaipuuseen takaisin pohjoisen puolelle. 

Suosittelen kirjaa kaikille, ketä Pohjois-Korean tapahtumat kiinnostavat. Kirja on omalla tavallaan raskas, mutta ei raa'an mässäilevä eikä masentava. Kaiken raskauden keskellä kuitenkin kirjassa pilkahtelee toivoa ja huumoriakin, joten se sopii myös herkemmän lukijan  yöpöydälle.

Barbara Demick: Suljettu maa, Elämää Pohjois-Koreassa. Atena Kustannus Oy, 2012. 

17 kommenttia:

  1. Luin kirjan myös Japanissa asuessani ja kyllähän se yllättäin herätti tunteita. Että millaisissa oloissa ihmiset oikeasti ovat eläneet ihan "hetki" sitten. Ja niin lähellä... Jotenkin sitä oli ihan vaikea ymmärtää sen olevan totta. Tosin muutama tuttu kävi Pohjois-Koreassa samoihin aikoihin ja aika erikoiselta jotenkin ne niidenkin jutut vaikutti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ja etenkin mies haluaisimme myös käydä P-Koreassa, mutta en sitten tiedä miten se käytännössä tapahtuisi, kun sinnehän pitää mennä Kiinan kautta ja en tiedä auttaako tuo Etelä-Korean viisumi passissa ainakaan asiaa... Ja toisekseen, kun niin monet kertovat siitä "kulissista" mitä siellä turisteille näytetään, niin en oikein tiedä, että näkisikö siellä sitten kuitenkaan mitään, ja uskaltaisiko toisaalta näkemäänsä uskoakaan. Mutta mielenkiintoista yhtä kaikki!

      Poista
  2. Luin kirjan viime keväänä ja se kosketti ja jätti jälkensä kyllä. Tarinat etenivät niin mielenkiintoisesti, että kirjaa oli vaikea laittaa sivuun. Teksti oli niin hullunkurista, että oli tosi vaikea kuvitella sen kaiken olevan totta ja kuten sanoit, tapahtuneen ihan vasta.
    Tästä kirjasta innostuneena, ostin elokuun Suomen reissulla toisen samaan maahan sijoittuvan kirjan, Pjonjangin akvaariot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo se alku kirjasta oli aika puuduttavaa, mutta kunhan siitä päästiin käyntiin ja päähenkilöt tulivat tutuiksi, niin sitten se alkoi ihan eri tavalla kiinnostaa.

      Täytyykin tsekata, jos tuo Pjongjangin akvaariot tulisi vaikka lentokonelukemiseksi ensi kerralla... Olen kuullut, että se on myös ihan hyvä kirja?

      Poista
    2. Ilmoittelen kun saan kirjan luettua :)
      Varmasti tarinoita lukee vähän eri silmällä kun asuu siellä ihan naapurissa. En tiedä oletko joskus kirjoittanut aiheesta, mutta olisi mielenkiintoista lukea joskus paikallisten eteläkorealaisten kommentteja/fiiliksiä pohjoisesta.

      Poista
    3. Joo mä olen harkinnut asiaa jo pitkään, mutta tää tietojen keruu on vielä vähän vaiheessa... Olen ottanut P-Korean ja Koreoiden välisen tilanteen keskusteluun monen korealaisen kanssa, mutta mielipiteet tuntuvat olevan niin laidasta laitaan, että en oikein ole saanut vielä kunnollista kokonaiskuvaa aiheesta. Vielä vähän lisää keskustelua kaivataan, ja sitten kyllä aion omistaa aiheelle postauksen tai parikin. Mielenkiintoinen aihe, mutta ehkä samalla hieman tulenarkakin...

      Poista
    4. Luin juuri muutama viikko sitten vihdoinkin sen Pjongjangin akvaariot -kirjan. Oli hyvä ja mielenkiintoinen, koska se kertoi tarkemmin vankileirien tapahtumista. Mielestäni se ei silti yltänyt Suljetun Maan rinnalle, liekö sen takia että ensimmäinen lukukokemus sieltä pohjosesta jätti jälkensä ihan eri tavalla.

      Poista
  3. Tämä oli kyllä mielettömän hyvä kirja - tykkäsin paljon! Sen jälkeen olen haalinut kokelmiini parikin Pohjois-Koreasta kertovaa kirjaa, mutta en ole vielä harmittavasti ehtinyt tarttua niihin :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mä tykkäsin myös - alkukankeuden jälkeen. Ne ihmiset jäi oikein vaivaamaan mua moneksi päiväksi, ajatella, että ne ehkä asuu täällä Koreassa edelleen...missäköhän niitä vois tavata :)

      Poista
  4. Mulla on ollut mielessa taman kirjan hankinta pitkaan, se on siis saatava. Vaikka Vietnamia ei voi verrata P-Koreaan niin siella oloaika sai aikaan samanlaisia karvat pystyyn fiiliksia kun kelasin miten lahella Vietnamin sodan tapahtumat ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, onhan noita vaikka mitä kamaluuksia tapahtunut vielä ihan viime vuosikymmeninä (vrt. Ruanda jne. Että ehkä tässä ei ihmiskunta vielä ole kauheasti eteenpäin päässyt. Mutta kuten kirjan pointtikin kai sanoo: niin kauan kuin on elämää, on toivoa...

      Kannattaa kyllä lukea, se on ihan kulttuurillisessakin mielessä kiintoisa kirja.

      Poista
  5. Korean tapahtumatkin ylittävät näinä lähi-idänkriisien päivinä uutiskynnyksen. Uutiset herättävät hennon toivon muutoksesta parempaan.
    http://www.theguardian.com/world/2013/sep/05/north-korea-hotline-south

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kyllä. Eilen viimeksi otin oikein keskustelun alle korealaisen kanssa taas tämän asian, ja kyllä hän vilpittömästi näytti toivovan, että jonain päivänä (ehkä jopa lähitulevaisuudessa) Koreat yhdistyvät takaisin yhdeksi kansaksi. Mun mielestä se oli jotenkin hienoa kuulla. Toki se nyt ei edusta varmastikaan koko Etelä-Korean mielipidettä asiasta, mutta kuitenkin.

      Poista
  6. Mielenkiintoista, minulla onkin yöpöydällä kyseinen kirja mutta en ole ehtinyt sitä vielä aloittaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mullakin hetki meni, ennen kuin kirjaan tartuin, mutta kyllä se kannatti.

      Poista
  7. Mulla on menossa tietokoneen vaihtopäivät ja kaikenlaista kummallista tapahtuu. Olen ihan varma, että laitoin tänne kommenttia, mutta eipäs vaan olekaan tullut perille?! Luin näet myös tuon kirjan ja mietin silloin, että "En enää ikinä valita turhasta." Arvaa pitikö se lupaus pitkään? No, ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on totta, sitä ainakin sen ohikiitävän sekunnin tajuaa olla onnellinen aika itsestäänselvyyksiltäkin tuntuvista asioista, kuten vapaudesta poistua maasta, tai vierailla vaikka oman maan pääkaupungissa. Tai naapurissa. Jos siltä tuntuu. Että ei tarvitse erikseen anoa matkustus- tai vierailulupaa... Se meno siellä oli/on kyllä ihan hullua!

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...