tiistai 30. joulukuuta 2014

Pari pientä lupausta

Ja niin kiukku laantui jetlagin selätyksen myötä. Flunssa tosin sen kuin paheni, mutta josko siitäkin oltaisiin jo voiton puolella. Kun sitten tänään könysimme työporukalla istumaan läheisen kalaravintolan lattialle, totesin itsekseni, että kyllä sitä sittenkin jo vähän oli näitä korealaisia ikävä. Se on sellainen viha-rakkaussuhde, katsokaas. 

Josko korealaiset rakastavat neonvärisiä vilkkuvia jouluvaloja, kyllä sitä Suomessakin osataan... Kuvan talo saattaa olla tuttu kymppiuutisten loppukevennyksestä.

Jouluaattona satoi vihdoin sitä lunta!

Jouluinen blogistin omakuva

Mutta kuluneena vuonna on ehkä podettu koti-ikävää kuitenkin aavistuksen vähemmän kuin edellisenä vuonna. Toisaalta hienoisesti kehittynyt kielitaito sekä paikalliset ystävät ovat saaneet oman olon kotoisammaksi ja työelämä on vienyt mukanaan niin tehokkasti, ettei vapaa-ajan ongelmia juuri tarvitse valitella. Reissaamista tuli kuluneena vuonna tehtyä kohtuullisesti, useamman Suomen matkan verran ja lisäksi vielä Japanin, Cookinsaarten, Uuden-Seelannin sekä Kiinan kautta pyörähtäen, puhumattakaan "kotimaan matkailusta" Korean rajojen sisäpuolella.

En muista, teinkö viime vuodenvaihteessa kummoisia uuden vuoden lupauksia, mutta tulevalle vuodelle voisin tehdä muutaman. Ensinnäkin, voisin lakata stressaamasta niistä lento-onnettomuuksista. Kuluneen vuoden epäonnisten malesialaislentojen myötä olen kehittänyt itselleni pienoisen lentopelon, joka ikävästi varjostaa muuten niin mukavia ulkomaan matkoja. Vaikka eihän ne lentokoneet siellä ilmassa ajatuksen voimalla pysy, eikä sieltä tipahdakaan, toisaalta. Turha siis murehtia moista. Toisekseen, voisin taas kerran päättää käyttäväni edes hieman enemmän korean kieltä. Vaikkei kielitaito koskaan ehtisikään tulla sujuvaksi, olisi sentään mukava vaihtaa edes kuulumiset hieman vähemmän takellellen. Kolmannekseen, voisin opetella ostamaan korealaisesta kalatiskistä kalaa ja mereneläviä sekä yrittää saada ne jalostettua päivälliseksi asti. Toistaiseksi erikoiset kalat ja muut lölleröt ovat löytyneet lautaselta vain ravintoloissa, mutta vastedes lupaan ainakin pari kertaa yrittää itsekin. 

Joulupäivänä nautittiin pakkasesta ja pienen hetken verran myös auringosta

Blogisti seurasi ketun reittiä


Ei varsinaisesti olisi haitannut, vaikka vielä pari päivää olisi vietetty Suomen pakkasissa...


Vuoden vaihtumista ei Koreassa juurikaan juhlita. Raketteja ei ammuta eikä keskiyöllä muutenkaan tapahdu mitään kummallista. Uuden vuoden aamuna sentään kokoonnutaan taas sankoin joukoin itäisen meren rannalle odottamaan vuoden ensimmäisiä auringonsäteitä, mutta muita uuden vuoden traditioita ei juuri ole. Mikäli sää pysyttelee aurinkoisena vielä ylihuomiseen asti, saatan itsekin vaappua aamuvarhain auringonnousua seuramaan. Tänä aamuna saimme jo kertaalleen ihastella kirkkaan oranssia mollukkaa nousemassa horisontista meren ylle; toivottavasti sää suosii torstainakin!


sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Välipäiväpurnaus

Kesälomat tuli sitten vietettyä. Joulunpyhinä pidimme nimittäin vielä viimeiset kesäloman rippeet, ja eilen oli sitten lopulta aika palata takaisin Koreaan. Ja kuten kai aina kesäloman jäljiltä, tuntui lentokoneeseen hyppääminen taas aika haikealta. Asiaa ei helpottanut ainakaan mukaan otettu flunssa, eikä korealaisistakaan ollut juuri apua. Nyt kaikki korealaiset voivat laittaa silmät kiinni ja korvat tukkoon, on nimittäin välipäiväpurnauksen aika...

Miksi ihmeessä korealaiset eivät vaan ikinä, koskaan voi väistää? Ja miksi sinne matkalaukkuhihnalle pitää ujuttautua aivan nenä kiinni hihnaan siten, ettei vain kukaan muu vahingossakaan ehdi näkemään saati nappaamaan omaa pakaasiaan? Ja miksi sekä bussi- että taksikuskit eivät voi yhtään jeesata laukkujen kanssa, vaan tuijottavat kädet taskussa, kun blogisti yrittää rimpuilla kahta 23-kiloista laukkua sinne tavaratilaan? Ja miksi, voi miksi niissä busseissa ja takseissa on pakko pitää sitä lämmitystä puhaltamassa auton sisäilma noin 40-asteiseksi? 

Se sininen viiva siinä lattiassa ilmoittaa alueen, jonka sisään pitää änkeä odottamaan sitä laukkua. Eiku...


Ja tässä vaiheessa korealaiset varmaankin miettivät, miksi sieltä Finskin koneesta tulee aina niin kärttyisiä suomalaisia pihalle... minä syytän flunssaa ja jetlagia. No, ehkäpä se tästä taas...

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulufiiliksissä

Blogi on jäänyt suunnittelemattomalle joulutauolle. Ei ehkä kokonaan, mutta ainakin hieman harvemmalle päivitystahdille. Edelliset kaksi joulua on vietetty pois Suomesta ja ilman varsinaisia jouluperinteitä. Tänä vuonna selkeästi odotetuimmat joulujutut tulevat olemaan kinkun ja laatikoiden syöminen, piparkakkutalon rakentaminen ja tunnelmalliset glögi-iltapalat juustoineen ja pipareineen.

Ennen viikonloppua pohdiskelin itsekseni, että pitäisi varmaankin hyödyntää Suomivisiitti myös vierailemalla vaateostoksilla. Koreasta kun on edelleenkin niin vaikeaa löytää mitään järkevää päällepantavaa. Aikani tuskailin, että viitsiikö sitä edes lähteä kaupoille, kun siellä "on niin kamala jouluryysis", kunnes mietin hetken ja...noh, niin. Ei siellä sentään ole kahta miljoonaa shoppailijaa pakkautuneena yhdelle ostoskadulle, kuten Koreassa, ja hyvin sielläkin on hengissä selvitty!

Ja kun sitten suuntasimme noin vuoden tauon jälkeen sinne kotoisimpaan lähi-Prismaan tuijottamaan juustohyllyä kuolan valuessa suupielestä ja ihailemaan muutakin valikoimaa, totesin suurimman (positiivisen) järkytyksen kuitenkin hedelmäosastolla. Lappasin muovipussiin mandariineja, sellaisia mukavan ohutkuorisia ja kirpeitä, ihan reilulla kädellä. Hedelmävaa'an edessä kuluikin sitten hyvä tovi, kun mietin, että mikä menee vikaan; painoinko sittenkin väärää nappia, muistinko numeron väärin vai onko vaaka ehkä rikki...eihän se voi olla, että pussillinen mandariineja maksaa 0,53 euroa!!??

Totta se oli. Taidan siis täyttää yhden matkalaukullisen pelkillä hedelmillä.

Meidän piparitalo toimii maalämmöllä. Ei siis tarvitse savupiippua...


tiistai 16. joulukuuta 2014

Joulu kannattaa viettää Suomessa, koska...

...koska joulua ei juurikaan vietetä Koreassa. Mutta jos kuitenkin olet yrittänyt viettää joulua Korean niemimaalla, huomaat pian, että Suomessa se olisi niin paljon helpompaa, koska

...toisin kuin Koreassa, Suomessa on mahdollista löytää aito joulukuusi kotiin alle kahdensadan euron

...Suomessa saa glögiä. Ei auta, vaikka äiti olisi postittanut Koreaan kirjekuoressa glögimaustetta, koska kaupasta ei löydy minkäänsortin marjamehua glögin aihioksi. Punaviini tietysti auttaa asiassa, mutta jos halajat niin sanottua terästämätöntä, on tehtävä lähes mahdoton



...radiosta tulee perinteistä joulumusiikkia. Paino sanalla perinteistä, se ei siis sisällä k-pop -renkutuksia

...voit tehdä lanttulaatikon, paistaa kinkun ja valmistaa graavilohen ihan lähikaupan valikoimia hyödyntämällä

...saat viettää jouluaattona vapaapäivää

...löydät kaupasta myös värittömiä kausivaloja, eikä kotia ja kahdensadan euron joulukuusta ole pakko koristaa kaikissa sateenkaaren väreissä vilkkuvin neonvaloin

...voit valmistella joulua etukäteen, sillä ihmisten aikoihin päättyvät työpäivät mahdollistavat vielä pienet iltapuhteet työpäivän jälkeenkin

Blogisti saapui siis eilen illalla odottamaan joulua Suomen pimeisiin maisemiin. Pimeydestä huolimatta fiilikset nousivat kattoon samoin tein, sillä tunnelmalliset valot, tuoksuvat joulukukat ja houkuttelevat jouluruokareseptit lehtien sivuilla loivat joulumielen ja innostuneen odotuksen väsyneeseen matkaajaankin. Kunpa vielä olisi luvassa valkoinen joulu!


perjantai 12. joulukuuta 2014

Kansainvälisiä makuja joulun kalapöytään

Korealaiset rakastavat kalaa, sehän on selvä. Korealaiset rakastavat myös haisevaa kalaa, eikä edes ruotsalaisen hapansilakan järkyttävä lemahdus saa korealaisia kavahtamaan, vaan syömäpuikot napataan käteen ja kalanpalat löytävät tiensä parempiin suihin. Eric luonnehti aikanaan korealaisia, että he eivät ole ennakkoluuloisia ruoan suhteen. Pitänee paikkansa. Tosin korealaisethan eivät myöskään kelpuuta hyväksi ruoaksi juuri mitään muuta kuin oman äidin tekemän kimchin sekä mahdollisimman kalliit ja hankalasti syötävät ruokalajit, mutta yhtäkaikki ovat aina valmiita kokeilemaan uusia tuttavuuksia huolimatta siitä, onko kyseessä sisäelimet, veriruoat, mädätetyt merenelävät tai epäilyttävät salmiakkikaramellit. Tosin viimeksi mainituista meinasi koreanopettajamme saada slaagin, kun yllätyksellisesti se musta missä-äx ei maistunutkaan samalta, kuin ne vihreät ja punaiset...

Koska paikalliset eivät vietä joulua, ei ole olemassa myöskään mitään erityisiä jouluruokia. Talven tullen kuitenkin ravintolat ripustavat esiin talvimenunsa, johon kuuluu yleensä ainakin kuumia ja tulisia keittoja kylmien nuudeleiden loistaessa poissaolollaan. Eräs kuuluisa talviruoka on gwamegi, jota blogistikin pääsi eilen illalla ensi kertaa maistelemaan. 

No ihan vähän rasvaista vaan.



"It´s a little bit greasy", luonnehti ystävämme kalaa, joka suorastaan hikoili omegakolmosta. Ensipuraisun jälkeen totesimme kuitenkin kyseessä olevan suomalaisittain erittäin tutun maun, nimittäin ruskeankiiltävän pinnan alta tuli esiin ehta silakka, baltic herring. Gwamegi on siis puolikuivattua silakkaa pohjoisesta Gyeongsangin provinssista, ja kuuluisimmat silakat kuivataan Pohangin satamakaupungissa. Valmistusprosessia toteutetaan ainoastaan talvisin, jolloin silakat ripustetaan vilpakkaan pakkastuuleen kuivumaan siten, että öisin kala jäätyy ja päivisin taas osittain sulaa, jäätyäkseen taas uudelleen seuraavana yönä. Kuivattamista jatketaan niin kauan, kunnes kalan vesipitoisuus on laskenut noin neljäänkymmeneen prosenttiin. 

Gwamegi nautitaan korealaisittain runsaan vihreän kera, esimerkiksi shisholehtien, kiinankaalin ja salaatinlehtien sisään käärittynä, lisukkeina valkosipulia, chiliä ja sipulia sekä mausteena tulista chilitahnaa vielä valkosipulilla ja seesaminsiemenillä ryyditettynä. Koska kala on todella rasvaista, on sen kansa suositeltavaa syödä paitsi voimakkaan makuisia lehtivihreitä, myös hapanta kimchiä. Blogistin osuus gwamegitarjoilusta jäi hieman vähemmälle, nimittäin kala oli sen verran sitkasta, ettei omat leukani sitä innostuneet jauhamaan, eikä se yltiörasvaisen kalan makukaan nyt varsinaisesti mitään hienostuneinta laatua ollut. Mutta kyllä sieltä sen silakan tunnisti!

Nam. Nimeä en tiedä, mutta kuulemma tätä myydään kimchiin sekoitettavaksi. 

Nämä sen sijaan näyttävät jotakuinkin tavallisilta marinoiduilta kaloilta, miten olisi vaikkapa sinappisilakat?

Jos sitten haluaisi vielä koettaa jotain vähän enemmän hc-osastolle menevää, on korealaisilla toki myös oma vastineensa hapansilakalle, nimittäin haiseva hongeo eli hapatettu rausku, kulkee myös nimellä ammonia fish. Hongeon omalaatuinen tuoksahdus on peräisin sen erittämästä virtsahaposta, jota erittyy kalan nahan läpi. Virtsahaposta muodostuu ammoniakkia, joka paitsi suojaa kalaa pilaantumiselta (jos tuota itsessään ei lasketa pilaantumiseksi) ja tuottaa tämän mahtavan hajuelämyksen. 

Hongeota löytää erityisesti Korean eteläisistä osista, jossa sitä tarjoillaan hyvin arvokkaana juhlaruokana. Ericiä jälleen lainatakseni, eteläisen Korean juhlapöytä saa olla miten hieno, arvokas ja monipuolinen tahansa, mutta jos sieltä puuttuu hongeo, ei se ole korealaisten mielestä mistään kotoisin. Näin lipeäkalan ystävänä voin kyllä jollain tasolla samaistua tässä asiassa korealaisiin, sillä mitäpä se on joulupöytäkään ilman lipeäkalaa...

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Rohkeasti vaan istumaan... (toivepostaus)

Niin monta kertaa on kommenttiosiossa toivottu postausta korealaisesta vessanpöntöstä, että näin sunnuntain kunniaksi päätin sen vihdoin toteuttaa. Asiaa edesauttoi muun muassa se, että pääsin tekemään testi-istuntoja englanninkielisen ohjeistuksen rohkaisemana, jolloin ainakin jollain tasolla ajattelin säästyväni pahimmilta yllätyksiltä.

Korealaisissa hotelleissa, ja miksei yksityisasunnoissakin, on siis varsin usein erilaisilla toiminnoilla varustettu vessanpönttö. Toiminnot pystyy todentamaan heti pöntön reunalla sijaitsevasta nappirivistöstä, joka toimii eräänlaisena kaukosäätimenä. Standarditoimintoihin kuuluu yleensä istuinrenkaan lämmitin sekä pesusuutin, mutta myös lisävarusteita on saatavilla aina föönistä ääniefekteihin, hierontoihin ja hajusteisiin asti. 





Testikalustossa oli perustoimintojen ohella etu- ja takapesu erikseen, oma pesu lasten takapuolille sekä kuivaustoiminto. Veden ja puhalluksen lämpötilaa sekä voimakkuutta pystyi lisäksi säätämään. Englanninkielisten nappuloiden lisäksi vessan seinässä oli vielä seikkaperäinen ohjeistus, sekin englanniksi. Kyllä sitä nyt ollaan kansainvälisiä!

Ja mitä niistä napeista sitten tapahtuu? Renkaanlämmitin on tietysti helppo juttu. Ja äärimmäisen mukava yllätys esimerkiksi silloin, kun pakkasesta kankeana (blogisti huomauttaa, että esimerkiksi kuluneena viikonlopuna on paleltu liki kymmenessä miinusasteessa, eli kyllä, Koreassa on kylmä talvella!) yrittää välttää minkäänlaista kosketusta huoltoaseman jääkaappimaisessa vessakopissa nököttävään istuimeen. Ja kun se sitten onkin valmiiksi lämmitetty - mikä ihana yllätys!

Pesusuutin sen sijaan toimii siten, että nappia painettuasi pöntön takareunasta tulee esiin ohut suutin, joka suihkuttaa kevyen vesisuihkun istujan ahteriin. Lasten pesutoiminto on oletettavasti samanlainen, mutta hieman pienimuotoisemmalla suihkutuksella. Kuivaustoiminto sen sijaan puhaltelee kevyesti takamusta ohjeläpyskän kertoessa, että kuivausta voi jatkaa halutessaan jopa kolmen minuutin ajan. Blogisti sen sijaan totesi, että ehkä sittenkin minuutti on jo ihan riittävästi.

"Economy"-nappula jäi vielä arvoitukseksi. Säästääköhän se kenties vettä? Tai lämmintä vettä??

Ulkkaritkin uskaltautuvat kokeilemaan, kun ohjeistus on kerrankin englanniksi.


Useissa pöntöissä on lisäksi olemassa vielä erilaisia äänitehosteita, joilla voit "naamioida" oman wc-käyntisi, mikäli sattuisit olemaan häveliästä sorttia. Äänitehosteisiin kuulunee yleensä lähinnä veden lorinaa, ei kuitenkaan sentään varsinaisia musiikkikappaleita. Vaikka olisihan se varsin riemukasta lopettaa vaikkapa aamun ensimmäinen vessakäynti mahtipontisella sinfonialla?


torstai 4. joulukuuta 2014

Syö, syö!

Koreassa on varsin kattava tv-tarjonta, ja meidänkin näköradion paristasadasta kanavasta noin 90 % lienee paikallista tuotantoa, lähinnä K-draamaa joko historiallisissa tai moderneissa puitteissa. Suurta suosiota nauttivat myös erinäiset tosi-tv -ohjelmat, monesti keskustelupaneelimuodossa tai humoristisina komedioina. Viime aikoina Koreaan on kuitenkin rantautunut aivan uudenlainen televisiotrendi, joka saattaa olla tuttu japanilaista tv:tä seuranneille. 

"Meokbang" on termi, jota käytetään kuvaamaan uusinta tv-villitystä; televisiossa syömistä. Meok on lyhenne korean kielen syödä-sanasta ja bang -lyhenne sanasta bangsong- tarkoittaa käytännössä "on air" eli lähetyksessä. Meokbang on siis käsite, joka kuvaa ihmisiä syömässä tv-lähetyksessä; joko tositelkkari-tyyliin tai ihan tavallisessa draamasarjassa. 




Osa suosituimmista syöntisarjoista keskittyy perinteisiin draaman aihepiireihin; rakkauteen, ihmissuhteisiin ja jokapäiväiseen elämään, mutta juonenkäänteitä puidaan usein syömisen kautta. Varsinainen villitys on kuitenkin alkanut Afreeca TV:stä, jossa live-lähetyksen välityksellä seurataan useimmiten varsin kauniiden juontajaneitosten tunteja kestäviä pitsamättöjä. Kun pitsaa, pihviä ja muuta herkkua on kadonnut neidon kiduksiin kilokaupalla, sulattelee juontaja ruokia chattailemalla innokkaiden faniensa kanssa. Eräs suosituimmista meokbang-julkkiksista on Park Seo-yeon, jonka syömistä lukuisat korealaiset kerääntyvät katsomaan iltaisin. Park kertoo tätä nykyä ansaitsevansa noin 7000 euron kuukausitulot pelkästään oman ruokailulähetyksensä kautta, kun innokkaat katsojat lähettävät hänelle rahaa star balloon -valuuttana. Yhden lähetyksen aikana Park voi syödä jopa 12 hampurilaista, 12 paistettua kananmunaa sekä 3 kulhollista kimchijjigaeta. Järkyttävistä mätöistä huolimatta kaunotar kertoo lihoneensa vain noin 9 kg lähetysten alkamisen jälkeen. Ja kumotakseen sitkeät huhut bulimiasta, Park jää useimmiten tuntikausia kestäneen syömisorgian jälkeen vielä videoruudun ääreen todistaakseen, että kaikki kurkusta alas valunut ruoka todella pysyy siellä.  

Tässä vaiheessa blogisti alkaa miettiä, millaisesta syömishäiriöisestä alakulttuurista tässäkin trendissä mahtaa olla kyse. Ja kuka näitä ohjelmia oikein katsoo (en myönnä!)? Korea Timesin artikkelin mukaan syömisohjelmien innoikkaimpia seuraajia ovat nimenomaan laihdutuskuurilla olevat naiset (eli noin puolet korealaisista?) sekä esimerkiksi sairaalapotilaina olevat katsojat, jotka eivät pääse notkuvien pitsa- ja pihvipöytien ääreen, vaan joutuvat mättämään päivästä toiseen yksitoikkoista sairaalaruokaa. Lisäksi artikkelissa arvellaan muiden ihmisten syömisen katselemisen lievittävän tuskaa omasta yksinäisestä ruokailusta. Kuten aikaisemminkin olen maininnut, korealaiset inhoavat yksin syömistä, joten ehkä tv-ruudun takaa imetään empatiaa ja yhtenäisyyttä yksin ruokailevia kohtaan. Että ei muuta kun youtube-kanava lounasaikaan laulamaan; mitenköhän korealaiset suhtautuisivat länsimaalaiseen pitsanmättäjään?

tiistai 2. joulukuuta 2014

Korealaiset hautajaiset

Osallistuin jokin aika sitten korealaisiin hautajaisiin. Kyseessä oli kollegan vanhemman hautajaiset, joihin korealaiseen tapaan suurin osa työpaikan henkilöstöstä aina osallistuu. Hautajaiset järjestetään nopeasti suru-uutisen jälkeen, ja siten mekin valmistauduimme heti seuraavana päivänä lähtemään muiden mukana seremoniaan. Hautajaiset vietetään usein sairaalan yhteydessä olevassa hautajaisrakennuksessa, jonne vieraat tuovat suruvalittelunsa yleensä kolmen päivän aikana. Itse emme tienneet, miten varautua, muuta kuin että käteistä rahaa pitää sujauttaa kirjekuoreen. Emme olleet valmistautuneet erityisillä hautajaisvaatteilla, vaan siistit ja tummat vaatteet riittivät, kun hautajaisiin lähdettiin kesken työpäivän. 

Paikanpäällä hautajaisrakennuksessa oli useampia pieniä huoneita. Kollegamme perheenjäsenet olivat vastaanottamassa meitä rituaalihuoneeseen, jossa oli koristeltu pöytä kukilla, vainajan kuvalla sekä tyypillisellä rituaalien mukaisella pöydällä hedelmineen, kaloineen sekä riisikakkuineen. Huoneeseen astuttuaan vieraat suorittivat kumarrukset, joiden määrä vaihtelee tapauksesta riippuen. Yritin kysyä oviaukossa kollegalta, miten monta kumarrusta vaaditaan, johon hän vastasi, ettei osaa sanoa. Siispä miehen kanssa jäimme sivuun seisomaan ja annoimme korealaisten hoitaa kumarrukset puolestamme; kumarrussarja tehtiin tällä kertaa kolmen täyskumarruksen osissa, ensimmäiset vainajan kuvalle ja seuraavat perheenjäsenille. Kumartaessa asetutaan lattialle polvilleen, kämmenet lattialle ja otsa käsien päälle tai lattiaan, noustaan ylös ja toistetaan tarvittava määrä.


Ruoka tarjoiltiin omaisten toimesta hautajaisvieraille. Hautajaiset kestävät tyypillisesti kolme päivää, joten on ihan ymmärrettävää, että kertakäyttöastiat tulevat kyseeseen. Yukgaejangin eli lihakeiton punaisen chilin uskotaan suojelevan vieraita haamuilta ja hengiltä. 

Kumarrusten jälkeen sujautimme vielä rahakuoren laatikkoon ja siirryimme ruokailupuolelle nauttimaan perheen tarjoamasta kevyestä illallisesta. Tarjolla oli yksinkertaista mutta maistuvaa ruokaa, muun muassa tulista lihakeittoa, erilaisia kasvislettuja ja hedelmiä. Unohtamatta tietenkään sojua. Tosin erona tyypilliseen sojutteluun oli, että hautajaisissa ei kippistellä lainkaan. Työkaverit selittivät, että normaalisti hautajaisissa on tapana juoda sojua ja pelata korealaista pokeria; sen uskotaan tuovan hyvää onnea vainajan perheelle (tai muuta vastaavaa, en oikein ymmärtänyt jutun juonta). Seremonian jälkeen hautajaisjuhla oli tunnelmaltaan hieman hiljainen, mutta ei erityisen apea. En nähnyt koko hautajaisseremonian aikana ainoatakaan tunteenpurkausta, ei itkua eikä pyyhittyjä nenänpieliä. 

Ymmärrän kyllä, että pidättyväiset korealaiset eivät juuri porukalla tunteile, mutta täytyy myöntää, että kyseisiin hautajaisiin liittyy koko Koreassa vietettyjen vuosien erikoisin ja hämmentävin kulttuuriero: kun suru-uutinen oli vasta tullut työpaikalle ja kollega oli lähtenyt surevan perheen luo kotiinsa, tultiin meille muille kertomaan asiasta erään työkaverin toimesta. Ja koko kertomuksen ajan työkaverimme hymyili ja naureskeli vaivaantuneesti! En oikein tiennyt, miten olisin asiaan suhtautunut: niin käsittämättömältä ja omituiselta se tuntui ja näytti. Tiedostin kyllä, että korealaiset herkästi hymyilevät peittääkseen vaikeita tunteita, kuten esimerkiksi hämmennystä, nolostusta ja häpeää, mutta että kuolemasta puhuttaessa myös? Äärimmäisen vaivaannuttavaa. Siinä me sitten keskustelimme, toinen hymyillen ja naureskellen, blogisti tippa linssissä ja surullisena. Näin meillä...


maanantai 1. joulukuuta 2014

Siis loistakoon Shanghain valot...

Blogisti on palannut nettipimennosta takaisin tietoyhteiskunnan pariin. Pitkä viikonloppu Shanghaissa oli sumuinen mutta mielenkiintoinen. Kaupunki yllätti blogistin miehineen ehdottoman positiivisesti, eivätkä saastepilvet tai internetin toimimattomuus haitaneet matkaa juurikaan. Valokuvien osalta pitää kyllä myöntää, että pokkarin kantaminen mukana on turhaa; kännykällä saa räpsittyä "sinnepäin" kuvia ihan yhtälailla, joten pokkaria ei oikeastaan jaksa kaivaa laukun pohjalta esiin lainkaan (Shanghain kuvien saldo: reilu parikymmentä kuvaa, joista kymmenkunta tärähtänyttä, sumeaa ja väritöntä otosta). Jos mukana raahaisi painavaa ja hankalaa järkkäriä, tulisi kuvia otettua paljon enemmän, koska jos nyt kerran tän kameran kannoin tänne saakka...

Eräs matkan kohokohdista oli maglev-juna lentokentältä kaupunkiin. (Ajallisesti) lyhyen matkan aikana huippunopeus nousi 431 kilometriin tunnissa!

Ensimmäinen päivä vietettiin jättimäisillä messuilla, jossa nähtävyyksiin kuului esimerkiksi tämä huikea transformers-robotti.

Väsyneet messuilijat nuokkuivat auringonpaisteessa

Ruokatarjontaa kiinalaisesta pyörivästä pöydästä: kalaa makeassa kastikkeessa.

Hauskat höyrytetyt riisikakkuset

Melkein kuin Koreassa... Paitsi että korealaiset eivät suosi polkupyöriä.




Mutta tiivistettäköön matka seuraavasti:

- Ruoka: hyvää, erikoista, raskasta. Entä miltä kuulostaa esimerkiksi pussillinen kanankieliä? Entäpä juopuneet etanat? Shanghain kuuluisat nyytit xiaolongbao olivat erinomaisia. Hintataso kohtuullinen, jopa edullinen.
- Sää: saapuessamme torstaina aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpöä oli parikymmentä astetta. Viikonloppua kohti pilvistyi ja saastepilvet valtasivat horisontin. Kuitenkin huomattavan lämmintä (noin +15 astetta) vielä näin marraskuun lopussakin.
- Ihmiset: ennakko-odotuksista huolimatta blogistilla ei mennyt lainkaan hermo kiinalaisiin. Toisin kuin korealaiset, kiinalaiset eivät kävele päin ahtaallakaan kujalla, mutta muiden kasvoja kohti yskimistä oli kyllä havaittavissa. Englannin kielen sujumattomuudesta olin kyllä aavistuksen yllättynyt; Shanghaissa kun länkkäreitä vilisee ympärillä niin paljon, että välillä unohti olevansa Kiinassa!
- Kaupunki: uskomaton yhdistelmä modernin tieteiselokuvan kulisseja ja vanhaa eurooppalaista rakentamista. Pidin Shanghain ulkoasusta paljon; joka nurkan takana oli jotain mielenkiintoista nähtävää, ja kaupunkikuva oli yleisesti hyvin siisti olematta kuitenkaan kliininen.  
- Ostokset: kaikkea löytää, jos vain jaksaa etsiä. Vanhojen shanghainkävijöiden mukaan hintataso on noussut huikeasti viime vuosina, mutta ihmekös tuo. Edullista siellä silti on, ainakin Koreaan verrattuna. Ja hintataso tietysti riippuu myös omista tinkimistaidoistasi...
- Taksit: halpoja ja hyviä.
- Turvallisuus: ei epäilyttäviä tilanteita, mutta liikenne oli melko kaoottista.
- Lopputulema: hieno kaupunki, positiivinen yllätys. Omakohtaisesti rankkaan Shanghain jopa Tokion edelle, mutta nämä nyt tietysti ovat niitä makuasioita... Tosin saastepilvet olivat kyllä hienoinen miinus muuten upean kaupungin yllä.

Saastepilvet imaisivat Bundin näköalat puolinaisiksi. Sinne ne pilvenpiirtäjät katoavat jonnekin harmaaseen pilveen...

Lauantai-iltapäivänä turisteja riitti.

Illalla oli tarkoitus käydä katsastamassa ne kuuluisat Shanghain valot, mutta pullonkorkinavaaja hukkui sekin pilven keskelle, ja lippuluukulla kerrottiin näkyvyyden olevan lähes nolla. Höh.  

Lohdutusta tarjosi sentään Bundilla sijainnut Bar Rouge, jonka terassilta oli kivat yönäkymät: toisaalta tarjolla oli näkymät pilvenpiirtäjien valomereen ja toisaalla kiinalaiseen "paremmin toimeentulevaan" nuorisoon; pöydät notkuivat shampanjapulloja ja merkkilaukut vain vilisivät silmissä...


maanantai 24. marraskuuta 2014

Vuoden paras aika

Blogisti on henkeen ja vereen jouluihminen. Sen vuoksi marras-joulukuun vaihteessa alkaa mielestäni vuoden paras aika, nimittäin joulunalusaika. Mutta koska Koreassa joulu ei oikein ole suomalaisen veroinen, on täällä onneksi mahdollista intoilla ihan toisenlaisesta vuoden parhaasta ajasta, eli kimjangista. 

Kimjang tarkoittaa kimchinvalmistuksen sesonkia eli aikaa, jolloin kiinankaalit kerätään pelloilta ja valmistetaan kimchisäilykkeeksi pitkän talven varalle. Kimjang on niin oleellinen osa korealaisuutta, että se on valittu myös Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle (intangible cultural heritage). Viime vuonna blogistikin sai osallistua ihan aitoon kimjang-viikonloppuun, kun Eric ystävällisesti kutsui meidät appivanhempiensa kimchitalkoisiin. Myös tälle vuodelle saimme kutsun, mutta valitettavasti (tai no, ei nyt ehkä valitettavasti) olemme kimchintuoksun ulottumattomissa, nimittäin blogisti miehineen matkaa torstaina kohti Kiinaa ja Shanghaita. 



Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, sillä tänä aamuna töihin tullessani työkaverini tuli salaperäsesti kutsumaan minut kahvihuoneeseen. Ja kuinka ollakaan, hän kaivoi jääkaapin uumenista suuren paperikassillisen täynnä kimchiä, jonka hänen vaimonsa oli meille lähettänyt. Blogistin maine suurena kaalinystävänä on näemmä kiirinyt jo myös maan toiselle puolelle... Pussissa oli kahdenlaista kimchiä: hetivalmista, raikasta ja rapsakkaa sekä vielä jääkaappiin viikoiksi jemmattavaa, hieman kalaisampaa versiota. Olin yllättävästä tuliaisesta niin liikuttunut, etten oikein tiennyt, miten päin olisin ollut! Tosin kimchikassilisen autonperään kannettuani ei myöskään mies oikein tiennyt, miten päin olisi ollut; sen verran mehukkaat tuoksut levisivät ympäristöön, vaikka kimchit olivatkin huolellisesti pakattu ensin rasioihin ja vielä pariin pussukkaankin.

Mutta onneksi meillä on kotona säilytykseen ihan oma kimchijääkaappi! Aluksi asuntoon muuttaessamme ihmettelimme, mikä pömpeli se keittiön nurkassa oikein pöhisee, kunnes joku viisas vieras osasi valaista, että kimchiä vartenhan se. Nimittäin mikäli säilöt rasiallisen kimchiä tavalliseen jääkaappiin, saat pikapuoliin nauttia myös hapankaalin ja merenelävien tuoksuisista kananmunista, maidosta ja juustosta. Eikä blogistikaan sentään NIIN suureksi kaalinystäväksi tunnustaudu...

Kunpa vielä joku osaisi kääntää seikkaperäiset lämpötilaohjeet ymmärrettävälle kielelle...

Melkein kuin jouluna: säkki täynnä yllätyksiä!


perjantai 21. marraskuuta 2014

...puhumattakaan niistä venäläisistä!

Jossain vaiheessa sitä jo kuvitteli tottuneensa silmätikkuna olemiseen. Lasten osoittelut, vanhusten tuijotukset ja teinien huutelut tuntuivat sympaattisilta ja hassuilta huomionosoituksilta, mutta ei niistä haittaa ollut. Viimeisen puolen vuoden aikana tosin ärsytyskynnys on taas alkanut nousta, kun vastaantulijat eivät meinaa mitenkään malttaa olla katsomatta vaaleita ulkomaalaisia hieman pidempään. Katsominenhan ei ketään satuta, mutta siinä vaiheessa, kun pappa marketin kassajonossa lähestulkoon penkoi ostoskorini sisällön nähdäkseen, mitä kummaa ne ulkomaan elävät oikein syövät, meinasi huumorintaju jo olla koetuksella. 

Keskiviikkona meille tarjoiltiin käsittämättömiä (ja Gangneungissa ennennäkemättömiä) herkkuja, kun uudet naapurimme kutsuivat meidät luokseen aperitivolle. Oma tuoli ja omat viinilasit ohjeistettiin ottamaan mukaan, sillä naapureidemme muuttokuorma ei ollut vielä saapunut. Tarjolla oli ranskalaista punaviiniä, espanjalaisia juustoja ja serrano-kinkkua sekä italialaista pannacottaa ja espajalais-ranskalais-italialaista vertaistukea. Keskustelimme naapureidemme sekä seuraan liittyneen ranskalaisen D:n kanssa silmätikkuna olemisesta, ja totesimme, että jossain vaiheessa siitä vain lakkaa välittämästä. 

Sen verran haltioiduin juustoista ja serranosta, että kuva jäi melkein ottamatta...

Italialaista pannacottaa. Espanjalainen M totesi, että pitäisi löytää jostain uuni. Ja lisäsi samaan hengenvetoon, että on huolissaan, mahtuuko hänen paellapannunsa täkäläisiin pöytäuuneihin, johon mies totesi, että myös me olemme varsin huolissamme, mahtuuko M:n paellapannu niihin uuneihin. Selvästikin on kyse yhteisestä hyvästä...


D:lle oli viimeksi todettu hänen astuttuaan baariin ja esiteltyään itsensä paikallisille, että "aah, aivan, näin sinut kolme päivää sitten kauppajonossa". Omakohtaisesti olen kokenut myös sen, kun satunnainen kuntosalinkävijä tulee tiedustelemaan, asunko kenties siinä-ja-siinä asuintalossa; hän oli nähnyt minun kävelevän samalla suunnalla noin kuukausi sitten. Ja parhaimmillaan on käynyt niinkin, että tapaamamme korealaismies rohkaistui kolmen-neljän tunnin illallisen päätteeksi toteamaan, että tiesi kyllä meidät jo entuudestaan, koska hänen vaimonsa oli ollut kaksi kuukautta sitten pitämässä markkinakojua asuntomme lähellä ja oli kertonut vaaleiden ulkomaalaisten kulkeneen ohi. 

Mies tosin oli hyvillään uusista naapureista: "tästä lähtien muistetaan sitten aina kertoa olevamme se espanjalais-italialainen pariskunta, ei ne korealaiset eroa huomaa, niiden mielestä kaikki länkkärit näyttää samalta!" 

Mutta parhaimmat naurut saimme ranskalaisen D:n kerrottua samaisessa kerrostalokompleksissa asuvista venäläisistä. Naapurimme, D sekä kyseiset kaksi venäläisperhettä ovat kaikki työkavereita keskenään. Toisen venäläisen vaimo on tällä hetkellä kotiäitinä ja hän oli jo päässyt hieromaan tuttavuutta talossa asuvan, hieman englantia puhuvan mukavan korealaisnaisen kanssa. Korealainen oli tietysti heti kättelyssä jo maininnut tietävänsä varsin hyvin vastapuolen olevan venäläisiä, sillä "luin sen kerrostalomme keskustelupalstalta". Venäläistä tämä jäi mietityttämään, joten miehensä pyysi työporukan korealaista kollegaa etsimään netistä kyseisen keskusteluryhmän, ja totta tosiaan, siellä oli koreaksi kirjoitettuna kyseisen taloyhtiön venäläisperheistä kaikki asunnon numerosta ja kerroksesta lähtien aina perheen kokoon ja lasten ikään asti. Palstalla oli aiheeseen liittyen noin 35 vastausta, joissa mietittiin, miten ne venäläiset asuu ja mitä kukin heistä ajattelee. Ja lopulta, palsta viimeisenä, oli venäläisten alakerran naapureiden toteamus: "ei niistä kovinkaan paljon ole haittaa ollut. Vähän ne melua pitää (mikäpä pikkulapsiperhe ei pitäisi...), mutta muuten ne vaikuttavat aika normaaleilta.... 

Että näin. Samalla sekunnilla tietysti tajusimme, että tokihan meistä lienee jossain korealaisen internetin syövereissä samanlainen keskustelu, ja varmasti meitäkin ajatellaan venäläisiksi. Mutta oli miten oli, tästä lähtien aiomme olla se italialais-espanjalainen pariskunta!

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Maailma muuttuu, Eskoseni...

...hitaasti, mutta varmasti, myös korealaisessa kulttuurissa. Luin taannoin lehtiartikkelin liittyen avioliiton ulkopuolella alkunsa saaneisiin raskauksiin. Artikkelissa kerrottiin, miten nykypäivänä modernit nuoret parit eivät enää välttämättä salaile morsiamen raskautta, vaan ilmiön ympärille on jopa kehittynyt uusia bisnesmahdollisuuksia, kuten raskaana oleville morsiamille soveltuvat hääpuvut ja vauvaa odottavien pariskuntien häämatkat. Artikkelin mukaan kyseiset kuherruskuukaudet ovat suunniteltu "äidin ja vauvan parhaaksi" sisältäen rentoutumista, erilaisia hoitoja ja hierontoja matkakohteiden tietysti sijaiten lyhyiden lentomatkojen päässä.

Ei haittaa, vaikka vähän mahaa jo oliskin...


Hieno juttu, ajattelin. Mikäpä siinä, sillä korealaiset ovat perinteisesti halukkaita käyttämään sievoisia summia hääjärjestelyihin, ja bisneksessä vaikuttaisi olevan loputon määrä mahdollisuuksia päästä osingolle. Se, mikä artikkelissa pisti silmään, oli kuitenkin sen näennäinen moraalinen avomielisyys, jonka taakse oli ovelasti verhottu sivulauseessa ajatus siitä, että raskaaksi tuleminen ennen häitä on ihan ok, kunhan vain naimisiin ollaan joka tapauksessa menossa ennen lapsen syntymää. Eli loppupeleissä avioliiton ulkopuolella syntyvä vauva ei edelleenkään ole hyväksyttävää. Naimisiin mennään, piste. Perheitä ei perusteta avoliitossa, vaan naimisiin mennään viimeistään siinä vaiheessa, kun yllätysvauva ilmoittaa tulostaan. Ja yksinhuoltajuudesta nyt ei tietenkään keskustella julkisesti lainkaan.

Koska häät ovat täkäläisille naisille yksi elämän kohokohdista (miksei toki myös länsimaissakin), eivät paikalliset tuttavani voi käsittää, että emme mieheni kanssa pitäneet lainkaan häitä. Naimisiinmeno katsotaan edelleen tärkeäksi tavoitteeksi jokaisen naisen elämässä, ja tyypillinen kysymys uusia ihmisiä tavatessa onkin "oletko naimisissa?" tai "kauanko olette olleet naimisissa?". Muita ensikohtaamisella kysyttyjä, aiheeseen liittyviä kysymyksiä ovat olleet muun muassa "miten miehesi kosi sinua?", "millainen hääpuku sinulla oli?" ja "millaisia hellittelynimiä te käytätte toisistanne?". Toisinaan yritän vaivihkaa kääntää keskustelun toisaalle, mutta turhaan. Jopa korean kielen oppikirjassamme viitataan kyseiseen asiaan; "minä toivon pääseväni naimisiin pian".


Tätä oppituntia ei vissiin ihan kaikki korealaiset ole itsekään käyneet, ainakaan blogistille esitettyjen kysymysten perusteella...


Ja kuten arvata saattaa, ei sukupuolineutraalista avioliitosta voi keskustella edes vitsin varjolla. Toisaalta, kun (korealaisten mukaan) yhteiskunta koostuu pelkästään heteroista, ei sukupuolineutraalille avioliitolle ole tarvettakaan... Korealainen yhteiskunta on kokenut muutosta enemmän kuin juuri mikään muu maa viimeisen viiden-kuudenkymmenen vuoden aikana koko maailmassa, mutta joissain asioissa pitänee vielä hyväksyä, että muutoksen tahti on hieman hitaampi.

Ja vakavan aiheen kevennykseksi vielä kohtaus kuukausien takaa. Olimme tuplatreffeillä kalaravintolassa, seuranamme amerikkalainen ystävämme sekä hänen korealainen naispuolinen deittinsä. Tyttö puhui hyvin vähän englantia, joten keskustelu oli välillä melko kangertelevaa, etenkin, jos amerikkalainen "tulkkimme" poistui paikalta. Ja eräällä tällaisella hetkellä, kun ystävämme kävi miestenhuoneessa, istuimme kolmisin pöydän ääressä. Yleisimmät small talk -aiheet oli jo käyty läpi, eikä tyttöparkakaan saanut englanninkielistä keskustelua aikaiseksi. Tuli siis noin viiden sekunnin hiljaisuus, eli pikainen hetki, jota suomalainen ei edes laske hiljaisuudeksi. Viiden sekunnin kuluttua tyttö pyrskähti nauruun ja totesi sekavalla englanti-koreallaan, että "miten te voitte olla aviopari, kun te ette edes keskustele toisillenne!". Johon tietysti totesimme, että tulisitpa seuraamaan kärpäsenä kattoon, kun normaalina iltana istumme vierekkäin sohvalla, television äärellä, minä läppäri sylissä ja mies ipad seuranaan, ja siinähän vierähtää helposti tunti jos toinenkin täydessä hiljaisuudessa, ihan yhteisymmärryksessä ja sulassa sovussa. 

maanantai 17. marraskuuta 2014

Rakas Joulupukki...

...onko siellä Korvatunturilla jo lunta? Tällä Gangneungissa ei ihan vielä, vaikka ensimmäiset yöpakkaset ovatkin jo saapuneet. 

Oikeastaan kirjoitan sinulle joululahja-asioissa. Tiedän, että aikuisten kesken olemme jo sopineet, ettei lahjoja tänä vuonna tule, joten omat toiveeni säästän myöhempään ajankohtaan. Tulevia jouluja ajatellen päätin kuitenkin lähettää sinulle muutaman hyvän "out-of-the-box" -joululahjavinkin, joita tontut voisivat sitten jo hiljalleen alkaa suunnittelemaan. Kuka tietää, ehkä jo ensi vuoden jouluna juuri nämä kovat paketit tulevat olemaan joulun kuumin juttu? Sitä silmällä pitäen niitä olisi tietysti hyvä olla varastossa valmiina. Tämän vuoden hittilahjahan on kiistatta selfievarsi; toivottavasti olette pukin pajassa jo varautunut niidenkin osalta. 

Laitoin vinkit varmuuden vuoksi kuvien kera, että säästytään ikäviltä väärinkäsityksiltä.

Kehonrakennushyppynaru edistyneille. Koska olen kuullut, että Suomessa on nyt just menossa fitnessbuumi.

Luonnollinen ametistihaudevyö. Ei kaivanne selityksiä?

Rosteriset ruokatarjottimet. Koska orange is the new black.

Bambusta valmistetut selänrapsuttimet sekä patukat, joilla hakataan vartaloa. Älä kysy miksi.

Edison-syömäpuikot oikeakätisille puikkonoviiseille. Mainittakoon erikseen, että nämä olivat nimenomaan aikuisten puikot, vaikka sormien reiät olivat sopivat ehkä viisivuotiaille.

Pari toivetta blogistillakin sentään olisi; että jouluna satasi lunta ja että piparkakkutalotalkoista selvittäisiin ilman, että palohälytin pitää repiä katosta irti. Se verran kiltti olen ollut, ettei edellä mainittujen pitäisi tuottaa suurempia ongelmia. Hyvää joulun odotusta sinne Korvatunturille!

Toivoo: Terhi

lauantai 15. marraskuuta 2014

Itsepalvelun uusi määritelmä

Vuosia sitten Unkarista Suomeen muuttaneet ystäväni totesivat, että "vain Suomessa voit jättää takkisi vartioimattomaan narikkaan, ja löytää sen sieltä koskemattomana lähteissäsi". Ei muuten pidä paikkaansa. Myös Koreassa voisit aivan hyvin tehdä niin. Josko kahvilan pöytään vessareissun ajaksi orvoiksi jätetyt älypuhelimet, lompakot ja läppärit jaksaa ihmetyttää kerta toisensa jälkeen, todistettiin meidän kylillä muutama viikko sitten vielä astetta reippaampaa luottamusta kanssaeläjiä kohtaan. 

Ja tämä tarina on tosi:

Mies lähti eräänä viikonloppuna moikkaamaan Ericiä tämän baariin. Tyypilliseen lauantai-illan tapaan paikan päällä oli muutama ulkomaalainen (jotka myöhemmin osoittautuivat meidän uusiksi naapureiksemme), mutta ei mitään suurempaa väentungosta. Jossakin vaiheessa iltaa Eric sai puhelun ja totesi miehelle, että "viitsisitkö katsoa vähän tätä baaria, käyn nopeasti kaljalla kaverini kanssa". 

No eihän sinä mitään. Hieman hölmistyneenä mies katseli aikansa, kunnes baariin alkoi lapata yhtäkkiä lisää asiakkaita, tällä kertaa korealaisia. Gin toniceja tilanneet korealaiset istuutuivat pöytään odottamaan kärsivällisesti, kun mies siirtyi hieman haparoivasti tiskin taakse pohtimaan, mistä mahtaisi löytyä sitruunat ja missä pidettiinkään puhtaita laseja...

Kun juomapuoli oli ummikko-baarimikon toimesta hoidettu kuntoon, halusivat korealaiset tietysti juomiensa seuraksi anjua eli pientä naposteltavaa. Naapureiden ystävällisellä avustuksella kollattiin läpi jokainen kannellinen naksupurkki hyllyn reunalta, mutta anjua ei löytynyt. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, sillä tokihan kanta-asiakkaat vallan hyvin tiesivät, missä käteiskassa sijaitsee. Muutama pikkuseteli kourassaan mies kipaisi kulmakioskille jättäen naapurit baarinpitovastuuseen ja palasi parin minuutin kuluttua asianmukaisten naposteltavien kera. Asiakaspalvelusta kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. 

...siis mihin se Eric nyt lähti..?


Mutta Ericiä ei näkynyt eikä kuulunut. Useiden vastaamattomien puheluiden jälkeen mies tajusi, ettei paikan omistaja olekaan ehkä enää palaamassa saman illan aikana tiskin taakse. Lopulta korealaistenkin asiakkaiden lähdettyä päättivät mies ja naapurit sulkea baarin. Murtovarasvarma tapa (joka on siis täkäläisittäin täysin tavanomainen) on laittaa oven hakaan pikkuruinen munalukko, joka aukeaa ja sulkeutuu numerokoodilla. Sulkeminen sujui siis -lukon vihdoin löydyttyä- näppärästi, mutta heti oven kiinni laitettuaan tajusi eräs porukasta, että hattu oli unohtunut sisälle. 

"Ei hätää", totesi espanjalainen M, "minä tiedän kyllä, mikä lukon numerokoodi on". Ja hetken lukkoa käpisteltyään pääsi viimeinenkin asiakas noutamaan lakkinsa baarista, jonka jälkeen ovi lukittiin uudelleen. Baari tyhjänä, valot sammuksissa ja asiakkaat pihalla, ovi lukossa.

Seuraavana päivänä mies soitti Ericille hieman huolestuneena. "Kaikki on hienosti", totesi baarinpitäjä. Rahat olivat tallessa, paikka järjestyksessä ja ovi lukittuna asianmukaisesti. "Kannattaisi varmaan kuitenkin vaihtaa tuo munalukon numerokoodi, sillä nyt koko ulkomaalaisporukkamme tietää, miten baariisi pääsee sisälle" totesi mies, johon Eric kohautti välinpitämättömänä harteitaan: "Ei se mitään haittaa. Koodin tietää myös teidän lisäksi ainakin viisi muutakin asiakasta, joten mitä sitä nyt muuttamaan..."

Että näin. Only in Korea.


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Isoäitien niksit vs. korealaisten niksit

Koreassa asustaessa emme ole juurikaan poteneet flunssaoireita (*kop kop*), vaan pahemmilta kuumeiluilta on onneksi toistaiseksi vältytty. Ja onko se oikeasti ihmekään, sillä jos vilkaisee esimerkiksi eräänkin suomalaisen naistenlehden sivuilla vinkattuja "isoäidin niksejä", niin aika monen kohdalla voimme todeta, että nautittu on, oikein olan takaa...


1. Valkosipuli on flunssan vihollinen, erityisesti raakana nautittuna. Blogistin empiirisen tutkimuksen tuloksena 4-5 raakaa kynttä päivittäin pitäisi riittää

2.  Hunaja on luonnon tehokkain (ja makutestit voittava) yskänlääke. Hunajapurkki on myös blogistin lääke akuuttiin makeanhimoon silloin, kun kaapista ei vaan löydy mitään muuta...

Yhden hengen valkosipuliannos. Mies söi illallisella koko kipollisen ja vähän ekstraakin.

3. Cayennepippuri avaa röörejä. Sekoita teelusikallinen sitruunaveteen tai teehen. Korealainen chilihiutale gochugaru ajanee saman asian. En tosin sekoita sitä mihinkään teehen, vaan ihan jokaiseen ruokaan joka päivä

4. Omenaviinietikalla voit vahvistaa immuunijärjestelmääsi. Entäpä riisiviinietikka?

5. Inkiväärin pitäisi alentaa kuumetta. Kuumetta tai ei, inkivääri on noussut blogistin lempparimausteeksi kardemumman ja kanelin ohella. Myös kimchin seassa olevat inkiväärilastut ilahduttavat makuhermoja kerta toisensa jälkeen.

6. Vesihöyry tekee ihmeitä. Hengittele kattilassa kiehautettua eukalyptusvettä, niin tukkoisuus hellittää. Blogisti käy hengittelemässä vesihöyryä korealaisissa jjimjilbangeissa, joissa lillutaan höyryävissä luonnonvesissä tuntikaupalla. Eukalyptusta (harmillisesti) ei tosin yleensä ole mausteena...

7. Pidä jatkuvasti muki käden ulottuvilla. Nestettä kannattaa tankata kyllästymiseen asti. Voipi olla, että korealaisten käsitys nesteytyksestä eroaa hieman siitä tavanomaisesta. Mutta nestettähän se on sojukin!

Jos taas korealaisia setiä kuuntelee, on heidän flunssankarkoituskeinonsa sekoitus isoäidin niksejä numerot 3 ja 7; kuulemma sojuun pitää sekoittaa mahdollisimman paljon (tai maun mukaan) chilihiutaletta, ja sen jälkeen mennä nukkumaan flunssa pois. Kuulemma auttaa, tosin tuloksena saattaakin olla flunssan sijasta aikamoinen päänsärky. Mutta siihenhän on korealaisessa supermarketissa ihan omat lääkkeet:

Dawn 808 Hangover Solution. Krapulajuomien lisäksi korealasilla on myös ihan oikea krapulakeitto. Miltä kuulostaisi aamukankkuseen nautittu tulikuuma verihyytelökeitto? Sitä saa muuten marketin kylmäaltaasta einesversiona, veret ja kaikki mukana. Nam!

Krapulajuomien lisäksi tarjolla on jos jonkinlaista vitamiinia.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Eläintarhassa

Taannoiselta kesälomareissulta jäi aikanaan vielä yksi Aucklandin postaus odottamaan sopivaa hetkeä. Viivähdimme Aucklandissa reissullamme kolmen päivän ajan, joista yksi vierähti leppoisasti Waiheken viinitiloista nauttiessa ja toisen kokonaisen päivän kulutimme Aucklandin eläintarhassa. Tarha oli juuri sopivaa ajanvietettä kolealle alkukevään päivälle, sillä aina vesisateen sattuessa saatoimme pinkoa katoksen suojaan ja auringonpaisteen tullessa taas esiin nauttia säästä ja tutkailla eläimiä. 


Kirahville sai käydä syöttämässä ruoka-aikaan kaalia ja omenoita, mutta koskettamisesta se ei tykännyt, joten silityspuuhat jätettiin väliin. 

Jellonat nauttivat auringosta sadekuurojen välissä




Kulkureittien ohessa oli useita sisätiloja ja katoksia, joita oli sisustettu erilaisten teemojen mukaisesti



Aucklandin eläintarhassa majailee 138 eri eläinlajia ja lähes 900 eläintä, mukaanlukien kenguruita, leijonia, tiikereitä, norsuja ja tietysti myös Uuden-Seelannin omia eläimiä, kuten kiivi-lintuja sekä turkishylkeitä eli merikarhuja. Omaan silmääni eläintarha oli erittäin miellyttävä, eläimillä oli suuret ja väljät tilat ja niiden hyvinvointiin oli panostettu. Tarhassa työskenteli paitsi vakituisia eläintenhoitajia, myös vapaaehtoisia hoitajia; monet heistä vaikuttivat olevan jo eläkeiässä. Myös vakituisten hoitajien intohimo eläimiä kohtaan oli silmiinpistävää; muun muassa orankitarhan täti kertoi juuri päättyneestä Borneon-matkastaan lähes suupielet vaahdoten; niin innoissaan hän oli päästyään seuraamaan orankeja elinympäristössään ja samaan hengenvetoon myös äärimmäisen huolestunut palmuöljyteollisuuden aiheuttamista tuhoista luonnolle ja uhanalaisille eläinlajeille.




Intiannorsu Burma oli valitettavasti yksinäinen lajitoverin kuoltua korkeaan ikään. Hoitajat pitivät kuitenkin Burman päivät aktiivisina tarjoamalla sille erilaisia virikkeitä aina puunrunkojen liikuttelusta päivälenkkeihin eläintarhan omassa metsässä. Burma tekee päivittäin 8-12 kilometrin lenkkejä.

Liikunnallisten aktiviteettien lisäksi hoitaja tarkisti Burman hampaat, jalat sekä ihon kunnon päivittäin. 


Palmuöljytiedotuksen lisäksi eläintarha tarjoaa erilaisia opetusohjelmia eri-ikäisille koululaisille, vapaaehtoisohjelmia, lahjoitusmahdollisuuksia, safariöitä, eläintenhoitomahdollisuuksia, adoptio- ja sponsoriohjelmia sekä monenlaisia eläintarhakokemuksia lajien tuntemuksen kasvattamiseksi sekä eläintarhan toiminnan jatkumiseksi. 

Vierailimme eläintarhassa sunnuntaina, jolloin kävijämäärät olivat kohtuulliset, eikä suurempaa ruuhkaa ilmennyt. Tihkusateinen ja tuulinen keli todennäköisesti verotti kävijöitä, mutta kesän tullen voisin kuvitella tarhan olevan täynnä sekä paikallisia että turisteja. Sisäänpääsy eläintarhaan maksoi 28 NZD eli tämänhetkisen kurssin mukaan noin 17,50 euroa. Käynti esimerkiksi Aucklandin Sky Tower -tornissa olisi maksanut saman verran, joten mielestäni varsin hyvä diili.


Tornia ihailtiin tällä kertaa ainoastaan maan tasalta.

Lisätietoa Aucklandin eläintarhasta löytyy informatiivisilta nettisivuilta

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...