sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Toisinaan on niin helppoa olla nainen...

Viikonloppuna kiersimme Soulin perinnemarkkinoilla vieraiden kanssa. Vastaan tuli mitä mielenkiintoisimpia myyntikojuja aina tutummista mustekala-, merimakkara- ja merikorva-altaista kuivattuihin rapuihin, höyrytettyihin toukkiin ja suolattuun levään saakka. Vieraiden kummastellessa tarjontaa totesimme, että suurin osahan tarjolla olevista omituisista (toisin sanoen ällöttävistä) ruoka-aineista on itse asiassa suunnattu miehille parantamaan suorituskykyä sänkykamariurheilun parissa. 

Korealaiset eivät suinkaan suhtaudu mitenkään kevyesti moiseen lääkintään. Samoin on tosin kiinalaisten kanssa; viikonloppuna eräs tuttumme kertoi kiinalaisesta ystävästään, joka oli ostanut korealaisia perinnelääkkeitä tuhannella dollarilla. Eikä kyse ole pelkästään käsittämättömästä rahan syytämisestä potenssilääkeille, vaan myös oman terveyden uhraamisesta epämääräisten pillereiden myötä: vuonna 2012 Koreaa ja maailmaa ravisutteli Etelä-Korean tullin tekemä pillereiden salakuljetusratsia, jossa löytyi tuhansia ihmisen jäänteitä sisältäneitä pillereitä. Pillereiden oleellinen ainesosa oli mitä ilmeisimmin peräisin kiinalaisista abortoiduista tai kuolleina syntyneistä vauvoista, eivätkä lääkkeet siten olleet aivan vaarattomia niiden käyttäjillekään.

Myös sarvikuonon sarvista, tiikerin luista sekä karhun sappirakosta valmistetut lääkkeet tunnetaan, samoin peuran verestä uutetut rohdokset. Tosin edellämainittuja on löydettävissä vain harvakseltaan, kun taas hieman laillisemmat ja vähemmän eettisesti arveluttavat lääkkeet ovat runsain mitoin esillä apteekeissa, toreilla ja rohdoskaupoissa. 

Onpa ihanaa olla nainen. Muuten sitä saattaisi vaikka joutua syömään toukkia...

Eikä nämäkään houkuttele, ovatko nyt ankeriaita vai mitä lieroja? Ihmettelimme näitä keväällä Busanissa.

Yleisesti ottaen korealaiset uskovat ainakin seuraavien parantavan mieskuntoa säännöllisesti nautittuna:

- ankeriaat
- koiranliha
- tuhatjalkaiset
- pienet mustekalat
- osterit
- punainen ginseng

Mitenkähän mahtaa olla vanhan kunnon viagran laita; vielä en ole törmännyt tilastoihin siitä, onko sinisillä pillerellä kovinkin hyvät markkinat Koreassa vai luottavatko täkäläiset enemmän perinteisten menetelmien voimaan.

Mutta jotta naiset eivät jäisi aivan osattomaksi näillä lääkemarkkinoilla, on meillekin onneksi kehitetty jos jonkinlaista voidetta, käärettä ja naamiota. Ruokapuolella erityisesti kananjalat ja siansorkat sekä kalannahka on suosittua syötävää; niiden uskotaan säilyttävän ihon sileänä ja kimmoisana. Myös aina-yhtä-herkullinen leväkeitto on yleistä erityisesti synnyttäneiden naisten keskuudessa runsaan ravintoainepitoisuuden vuoksi. Ja jossei kananjalat vielä yksistään riitä, voi onneksi kaupasta kipaista hakemassa etanaseerumia, käärmeennahkanaamiota tai kiinteyttäviä kääreitä. 

Hyytelömäinen etanaseerumi ainakin tekee ihosta sileän tuntuisen.

Kiinteytysläpysköjä joka lähtöön, on tisseille, mahalle, reisille ja kaksoisleualle. Valikoimasta löytyi myös takapuolelle sopivat lappuset. Jos nyt tällaisessa varustuksessa etanaseerumit naamassa menee illalla vällyjen väliin, niin ei ihmekään, että mieskin tarvitsee hieman ankeriasta mielikuvituksen virkistykseksi...

torstai 25. syyskuuta 2014

Syksyä ilmassa

Syyskuu alkaa olla lopuillaan ja kesä tuntuu menneen ohi hujauksessa. Mies ihmetteli kuluneella viikolla, mihin hukkui se Korean kesä, viikoloput merenrannalla ja myöhäiset grilli-illalliset hiostavassa kuumuudessa? Tuntuu, kuin Koreassa kesää ei melkeinpä ollutkaan. Toki oli kesälomaa, mutta sehän vietettiin ihan muilla mailla.

Kuluneella viikolla olemme saaneet nauttia kahden aasianmatkaajan seurasta, kun pitkällä matkalla olevat ystävät ajoittivat Korean vierailun reissusuunnitelmiensa lomaan. Perinteiset nähtävyydet on kierretty ja matkaajat ovat saaneet tutustua Gangneungiin myös omin päin emännän ja isännän viettäessä pitkää päivää toimistolla. Huomenna suunnataan Hyundain nokka kohti Soulia viikonlopun viettoon, jonka jälkeen reissumiehet jatkavat kohti Filippiinejä ja blogisti ottaa sinivalkoiset siivet Suomeen, jälleen kerran. Tällä kertaa Suomen reissu kuluu kuitenkin työasioiden parissa, joskin on ihanaa päästä taas äidin lihapatojenkin ääreen.

Mistä tietää, että syksy on tulossa? Siitä, että vuorillekin kiivetään jonomuodostelmassa.

HC-kiipeilyä korealaisittain: joukko mummoja ja pappoja tuli vastaan köysiniput kaulassa, kypärät päässä ja pelit sekä vermeet yllään. Ihmettelimme, miten ikäihmisetkin uskaltautuvat pystysuoralle vuorenrinteelle, kunnes tajusimme heidän käyvän siellä ainoastaan ottamassa kuvia, jonka jälkeen matka jatkui (pelit ja rensselit kilkattaen) taas rappuja pitkin takaisin vuoren juurelle. Mutta ajatus (tai selfie) on tärkein?

Asenne oli ainakin ammattimainen...


Syksylle on luvassa mieletön määrä äksöniä; on vieraita, on reissuja, on matkusteluakin. Jossain rakosessa pitäisi ehtiä kaivamaan korean kirjat naftaliinista ja jatkaa harjoituksia. Mutta blogsti toteaa, että onpa ihanaa olla välillä kiireinen!

Pitkälle on siis tultu niistä päivistä, kun liki kaksi vuotta sitten astuin matkalaukkuni kanssa Korean maankamaralle. Alun perin kahden vuoden komennus on sittemmin kasvanut vielä ylimääräiseen "plus yhteen", ja eräänä aamuna pohdin, miltä nyt tuntuisi, jos olisimme pysyneet alkuperäisessä suunnitelmassa? Olisiko tavarat jo pakattu muuttokonttiin, montako ystävää olisimme jo hyvästelleet? Mitä olisimme Koreasta hamstranneet (no kimchiä tietenkin!) ja millaisilla fiiliksillä odottaisimme Suomeen paluuta? Onneksi kaikki nuo ovat edessä vasta vuoden kuluttua. Nyt on siis vielä aikaa käydä kiipeämässä kaikille lähitienoon vuorille, lätkiä chilisoosia kaalinlehdille ja treenata kieltä paikallisten kanssa. 


Kun vieraat tiirailevat nähtävyyksiä, on blogistilla aikaa keskittyä epäolennaiseen. Tässä oltiin joukolla siistimässä museon nurtsia kynsisaksi-tyyliin.


Operaatio patsaiden pesu.

Kuka olisikaan uskonut, että kännyköiden luvatussa maassa on edelleen puhelinkoppeja, ja vieläpä käytössä!? Tosin oikeanpuoleinen pappa puhui kyllä puhelinkopissakin omaan kännykkäänsä...

tiistai 23. syyskuuta 2014

Viinin perässä Waihekeen

Jo aikoja ennen Aucklandin reissua olin ottanut selvää paikallisista viinitilakierroksista ja päivämatkan päässä olleista viinialueista, mutta netistä löytämäni vaihtoehdot tyrmistyttivät korkeilla hinnoillaan. Enhän oikeastaan edes kaivannut mitään kahdeksan viinitilan megamaistelua, jossa parhaatkin tuotokset on lopulta ihan pakko sylkeä purkkiin (ellei sitten halua esittää tyypillistä suomalaista "viiniasiantuntijaa" pienessä sievässä). Sen sijaan toivoimme retkeltämme kiireetöntä tutustumista maisemiin, muutamaa mielenkiintoista viiniä maistettavaksi, leppoisaa lounasta ja konstailematonta matkaa, joka olisi toteutettavissa hieman ohuemmallakin dollarinipulla. Lopulta onneksemme koitui varsin monipuolisia ja kukkarolle ystävällisiä päiväreissuja tarjoava lauttafirma Fullers, jonka valikoimasta nappasimme lauttaliput ja bussikuljetuksen sisältäneen maistelu- ja lounaspaketin hintaan 99 NZD (reilu kuusikymppiä eurovaluuttana) per naama. 

Suuntasimme siis Aucklandista 45 minuutin lauttamatkan päässä sijaitsevalle Waiheken saarelle, joka on kuuluisa paitsi hulppeista viinitilamaisemistaan, myös miljoonatason luksushuviloistaan. Kerrassaan näppärä sijainti Aucklandin turisteille, sillä satamaan oli hotellista kävelymatka ja Waihekessakin viinitiloja oli patikkamatkan etäisyydellä toisistaan. Fullersille lisäpisteet ropisivat hyvin valitusta viinitilakohteesta ja joustavasta minibussista, jonka kuski lupautui kurvailemaan hieman ylimääräistäkin kipatakseen meidät suomalaiset turistit vielä lopuksi vakiokierrokseen kuulumattoman viinitilan pihaan vertailumaistelua varten. 



Suuri osa minibussimme turisteista oli pelkällä kiertoajelulla ilman viinitiloja. Kamerat räpsyivät tiuhaan bussin ikkunoiden äärellä





Rento ja hyväntuulinen maistattajamme oli erinomaista seuraa

Terassilla kelpasi nautiskella


Ja koska uusiseelantilaiset ottivat meidät jälleen vastaan (hieman turhankin) vitsikkäällä turistiopastuksella, kannoimme kortemme huumorin kekoon harjoittelemalla etukäteen pokerinaamaa muutamien todella pro-viiniasiantuntijoiden lausahdusten kera, kuten esimerkiksi "jaa mitenniin pitää sylkeä, ihan kelpo viiniäkö?" tai "missäs näistä on eniten alkoholia, mä otan sitä". Hillittömän hauskalta (not) viininmaistattajan mielestä kuulostaa taatusti myös vaikkapa "no en kyllä juo tota, siihenhän on kaikki sylkäisseet" sekä "hei tsekkaa; jos näitä kahta sekottaa, nii tulee niinku roseeviiniä!". 

Varsinainen kohteemme oli siis Mudbrick Vineyard, jossa toimi paitsi piskuinen viinitila, myös pari kappaletta korkeatasoisia ravintoloita. Mudbricks oli tyyliltään viehättävän maalaisranskalainen laventeli-istutuksineen ja yrttitarhoineen, ja viihdyimmekin hulppeiden merimaisemien ääressä auringon paisteessa mainiosti muutaman tunnin herkkuja sekä viinejä maistellen. Erityisesti mieleenpainuvaa oli miellyttävän henkilökohtainen ja rento palvelu, josta saimme nauttia ihan privaatisti oman maistattajamme kertoessa eri viineistä, rypäleistä ja vähän asian vierestäkin, aina valokuvaamisesta lähtien. Kaiken kaikkiaan todella hieno, mielenkiintoinen ja mieleenpainuva kokemus!

Ja ah, mikä lounas! Kala-kookossalaattia, leipää, prosciuttoa, vihreitä salaatteja, kevyesti friteerattua mustekalaa, patonkia yrttilevitteellä, jättiläiskatkarapuja...




Yrttitarhat olivat mahtavat, mutta vielä ihanammat olivat ympäri pihaa kiertävät laventeli-istutukset

Mutta koska viinialueella oltiin, halusimme vielä pyörähtää naapuritilan kautta ennen kotiin lähtöä. Cable Bayn viinitilasta tiesimme ainoastaan, että se on kuuluisa paitsi korkeatasoisesta ravintolastaan, myös palkintoviineistään. Mudbrickistä meille kerrottiin, että naapurin tyyli on täysin erilainen maalaisranskalaiseen verrattuna; sekä viinit että koko tilan ulkoasu arkkitehtuureineen kaikkineen ovat aivan eri muotista veistettyjä. Vinkistä kiinnostuneina lähdimme siis uteliaina yrittämään, josko tämä "täysin erilainen viinityyli" aukeaisi meille viininoviiseille millään tavoin, olihan kyseessä kuitenkin samalla alueella kasvaneet, samoista rypäleistä valmistetut viinit.

Paikka tosiaan oli täysin eri juttu valkoisine, pelkistettyine sisustuksineen sekä huomattavasti kookkaampine terasseineen. Valitettavasti viininmaistattaja hoiti hommansa kuitenkin hieman vasemmalla kädellä ja kiireessä, emmekä saaneet pitkällistä selostusta tilan omasta tuotannosta. Ensimmäinen viini oli kuitenkin positiivinen yllätys ja löysimme todellakin huikean eron Mudbrickiin verrattuna. Valitettavasti kuitenkin loput neljä viiniä toinen toisensa jälkeen tutuivat jokseenkin pettymyksiltä: latteilta, mauttomilta ja hengettömiltä edeltäjiinsä verrattuna. Edes ravintolan alakerran huikea viinikirjasto ei saanut meitä enää kallistamaan lasiamme Cable Bayn puoleen. Oli kuitenkin mielenkiintoista havaita, miten paitsi erilainen viinityyli, myös tilan tunnelma sekä henkilökohtainen palvelu saattoi vaikuttaa niin suuressa määrin maisteluelämykseen.

Cable Bayn tyyli oli viileän valkoinen ja huomattavasti modernimpi, mutta myös hieman kylmempi


Behind the scenes




Mikäli siis matkustat Aucklandin liepeillä ja viininmaistelu houkuttaa, blogisti suosittelee lämpimästi Waihekeen tutustumista. Järjestettyjen viininmaistelumatkojen lisäksi paikallisiin tiloihin on mahdollista tutustua myös vuokraamalla satamasta polkupyörä tai sitomalla jalkaan lenkkitossut, sillä viinitilojen väliset etäisyydet ovat ihan tavoitettavissa pikkuhiprakassakin. Maistelupaketit maksavat tyypillisesti 10-15 NZD:a ja sisältävät viisi eri viiniä per paketti.

Lisätietoa viinitiloista lötyy linkkien takaa:
Mudbrick Vineyard: http://www.mudbrick.co.nz/

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Pan(im)ohommia

Ja niille, jotka otsikon perusteella odottivat jotain Kummelimaista panomiestä, täytyy tuottaa pienoinen pettymys: nimittäin blogistin sanakirjassa paneminen yhdistyy saumattomasti oluen valmistukseen. Olen aina ollut lomalla innokas paikallisten ruokien maistelija ja ruokakulttuuriin tutustuja, mutta viimeisen vuoden-parin aikana olen miehen harrastuksen myötä innostunut yhä enemmän tutustumaan myös eri maiden olutkulttuureihin. Riemuksemme myös Cookinsaarilla oli oma piskuinen panimonsa Matutu Brewery, jonka tuotteita oli saatavilla Rarotongan jokaisesta baarista. Nykyisellään Matutun valikoimasta löytyy sekä lager-olut Mai että pale ale Kiva, joiden lisäksi on saatavilla kausituotteita ja pienempiä eriä. 



Ai tämäkö se panimo on?

Panimokierros oli mahdollista toteuttaa noin 30 sekunnissa, sillä tilat eivät olleet suuren suuret. Olimme kuitenkin liikeellä juuri kiireisimpänä päivänä, joten panomiehet eivät oikein olleet juttutuulella, vaan työn tohinoissa.

Matutun panimo sijaitsee Tikiokin kylässä pienen hiekkatien päässä, ja on paikkana varsin huomaamaton. Vierailijat ovat panimolle tervetulleita, ja kiinnostuneille on tarjolla myös maistiaisia sekä panimokierros, joskin panimokierros -termi tässä yhteydessä kuulostaa hieman suureelliselta ja tarkoittaa lähinnä oluen tekoon tutustumista. Mitään suurta kierrosta kun kahden huoneen vajassa on hankalahko järjestää...

Koska saarella käytännössä kaikki tarvikkeet, materiaalit ja raaka-aineet täytyy tuottaa laivamatkan päästä, on Matutu kehittänyt erilaisia kierrätysstrategioita kustannusten karsimikseksi ja vihreiden arvojen edistämiseksi. Erityisesti pullojen kierrätys on syrjäisellä saarella tärkeää.

Maistelimme sekä Maita että Kivaa muutamaan otteeseen viikon aikana ja tulimme siihen tulokseen, että melko kevyt tavara oli kyseessä, suurta luonnetta ei kyseisistä oluista löytynyt. Pointsit kuitenkin Matutulle siitä, että pienen ja syrjäisen paikan ollessa kyseessä porukka oli saanut oluensa hyvin markkinoitua ympäri saarta työllistäen tällä hetkellä kokopäiväisesti (tai niin kokopäiväisesti kuin nyt Cookinsaarilla kukaan työskentelee..) kolme henkilöä. Erityislisäpisteitä tulee kierrätysmentaliteetista ja vihreistä arvoista, joita Matutu vie eteenpäin muun muassa uusiokäytettävillä etiketeillä ja pullottamalla olutta myös kierrätettäviin muovipulloihin. 

(hieman) lisätietoa Matutu Brewerystä: http://www.matutubeer.com/index.html

Matutun lisäksi panohommia löytyi huomattavasti runsaammin Uuden-Seelannin puolelta, jossa vietimme rantalomailun jälkeen vielä kolme päivää Aucklandin maisemissa. Uudessa-Seelannissahan mikropanimot ovat levinneet kulovalkean tavoin, ja maan olutskenessä löytyy sekä laatua että luonnetta vaikka muille jakaa. Jo pelkästään Aucklandin kaupunkialueella oli useita panimoja sekä panimoravintoloita, mutta ajan (ja vatsan vetoisuuden) ollessa rajattu päädyimme poikkeamaan sunnuntai-iltana Brothers Beerin panimo-ravintolayhdistelmässä. BB:ssä oli tarjolla paitsi uusiseelantilaista, myös japanilaista, amerikkalaista, australialaista sekä eurooppalaista olutvalikoimaa. Hanasta tarjoiltiin 18 olutta ja hyllystä sai valita yli 200 pullo-oluen parista oman suosikkinsa. Paikka oli synnytetty entiselle bussivarikolle, jonka halli on sittemmin jaettu useammalle eri yrittäjälle, ja panimo sekä olutravintola toimivat hallissa saumattomasti samassa tilassa.


"päivän keiton" lisäksi ruokalistalla oli ohutpohjaista pitsaa. 




Brothers Beerin valikoima tuotti jo maistelijoille selkeästi päänvaivaa, sillä niin monta mielenkiintoista ja uutta tuttavuutta olisi ollut tarjolla. Päädyimme siis valitsemaan viiden pikkulasillisen maistelulautasen, johon valikoimme hanasta kolme BB:n olutta sekä kaksi muun panimon tuotetta. Brothers Beerin oluista lautaselle löysi tiensä strawberry wheat, kiwi sour ja golden ale, lisäksi maistoimme Tuatara breweryn chocolate stoutia ja Yeastie boysien black ipaa. Blogistin mieleen oli vehnän ystävänä tietysti mansikkavehnäolut, mutta myös kiwi sour oli mielenkiintoinen tuttavuus. BB:n oma golden ale oli myös erinomaisen maistuvaa tavaraa. 


Ruutukuosiset retrosohvat olivat hauskat. Muuten sisustusteemana oli muun muassa Tintti-sarjikset, joiden sivuilla tilanjakajina toimineet puulaatikot oli koristeltu

Hanasta saatavat oluet vaihtelevat lähes päivittäin


Pienpanimoilla on hauskoja nimiä ja upeita etikettejä

Bussivarikosta panimoksi. Mikä ettei.

Maisteluiden jälkeen nappasimme matkalaukkutuomisiksi vielä pari pikkupulloa paikallisia herkkuja sekä hanasta pullotettuina Brothers Beerin omaa tuotantoa. Hinnat olivat melko tyyriit, mutta samalla rahalla sai laatua sekä hyvää ja asiantuntevaa palvelua kaupan päälle.

Brothers Beerin sivut löytyvät osoitteesta http://brothersbeer.co.nz/


perjantai 19. syyskuuta 2014

Aasian olympiahuumaa

Toissapäivänä pyörähti Incheonissa käyntiin 16 päivän mittaiset "Aasian olympialaiset" eli Asian Games -kilpailut. Joskin suomalaisittain hieman tuntemattomat kisat, ovat aasialaisten omat ottelut jotakuinkin mittavaa mallia, kun osallistujina on yhteensä 14 500 urheilijaa 45 eri maasta ja tapahtuman puitteissa pyörii myös 13 500 vapaaehtoista kisatyöntekijää. 

Kisameininki oli nähtävissä tiistai-iltana myös lentokentällä, jossa pyöri kymmenittäin mätsääviin verkkareihin sonnustautuneita nuoria aikuisia. Lentokenttäkioskit ja -kaupat olivat varautuneet kisavieraisiin asianmukaisesti asettamalla kaikki urheilijoille tärkeimmät tuotteet, kuten sojun ("this is soju, the authentic Korean alcohol; you feel like Psy already!"), puhelukortit ja italialaiset suklaavohvelit esille englanninkielisten esittelyjen kera. 

Kazakstanin voimistelija Anna Alyabyeva

Korealaiset ovat kuitenkin ihmeissään, sillä 17. Asian Gamesit ovat alkupäivien valossa osoittautuneet kävijämääriltään pettymykseksi. Syitä on haettu jopa viime huhtikuisesta Sewol-lauttaturmasta lähtien aina pohjoiskorealaisten cheerleaderien puuttumiseen asti. Mikä siinä mahtaakin olla, että vielä puoli vuotta lauttaturman jälkeen kaikki mahdolliset kansalliset takaiskut sysätään onnettomuuden syyksi? On peruttu lasten kesäleirejä, on kerrottu kesälomasesongin yllättävästä hiljenemisestä ja talouden negatiivisista luvuista, joihin kaikkiin syynä on Sewol. Eiköhän olisi korealaisten jo aika päästää irti turmasta ja suunnata katseet tulevaisuuteen?

Myanmarin jousiampuja Nay Myo Aung

Mutta pohjoiskorealaisten cheerleaderien peruutuksen aiheuttaman yleisökadon kyllä ymmärrän. Blogisti itsekin myöntää suunnitelleensa kisakatsomoon istahtamista vielä alkukesästä, kun uutiset pohjoisten huutojoukkojen osallistumisesta kantautuivat korviini. Sittemmin pohjoinen ja etelä ajautuivat jonkin sortin kiistaan muun muassa matkakustannuksista ja ties mistä, jolloin Pohjois-Korea päätti perua cheerleadereiden osallistumisen ja blogisti veti kisalippunsa jäihin. Vaikka huutojoukot jäivätkin kotiin, on Pohjois-Korealla silti kisoissa melko uljas 273-henkinen kisadelegaatio ja yhteensä 150 urheilijaa, joiden on todennäköisesti parempi myös pärjätä, tai muuten ei ole kotiin tulemista. Eiku....


keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Cookinsaaret, osa 2.

Syyskuussa talvi on vasta väistymässä ja kesä tekemässä tuloaan. Tämä oli hyvä aika matkustaa saarille, sillä lämpötila oli mukava +25, jossa viihtyi mainiosti bikineissä, mutta illan tullen kuitenkin viileni muutaman asteen, jotta nukkuminen onnistui myös ilman ilmastointilaitetta. Ja vaikka iltaisin saikin vetää pitkähihaisen päälleen, oli merivesi käsittämättömän lämmintä ympäri vuorokauden. 

Josko Cookinsaarten parasta antia ovatkin paratiisimaiset maisemat, niin hyvänä kakkosena tulevat paikalliset ihmiset. En ole koskaan aiemmin tavannut samanlaista välittömyyttä, rentoutta ja huumorintajua, jolla rarotongalaiset ottivat turistit vastaan. Huulenheitto ja nauru tuntui olevan paikallisten tapa kommunikoida, eikä turistina voisi tuntea olevansa tervetulleempi. 

Taatusti luomua.

Viikon suuri tapahtuma, Murin iltamarkkinat. Paikallista, herrrrkullista ruokaa!

Mä otan kaikkia yhden. Eiku kaks.



Ja kun kerran Tyynenmeren saarella ollaan, niin toki ruoka ansaitsee oman kappaleensa. Paikallinen ruoka on herkullista: mehukkaita hedelmiä, eksoottisia vihanneksia, tuoretta kalaa ja äyriäisiä sekä vapaana kasvanutta siipikarjaa. Maassa ei ole lainkaan lypsylehmiä, joten maitotuotteisiin viitatessa tarkoitetaan usein kookosmaidosta valmistettuja ruokia. Possua löytyy harvakseltaan, mutta usein tarjolla on pitkään kypsytettyä, herkullista vuohenlihaa. 



Raaka kala, sitruuna ja kookosmaito. Ei voi olla huonoa!


Paikallisten asukkaiden ollessa kuitenkin kooltaan noin kaksinkertaisia länkkäreihin verrattuna (ja kolminkertaisia aasialaisiin verrattuna), alkaa ihmetellä kasvisten ja syvänmeren kalojen mystisesti lihottavaa vaikutusta, kunnes tajuaa vilkaista paikallisten pikkukauppojen hyllyille ja rarotongalaisten lautasille; sipsejä, ranskalaisia ja friteerattua ihanmitävaan. Jostain käsittämättömästä syystä paikalliset eivät juurikaan nauti oman maan tuotteita, vaan mättävät suuhunsa mielettömät määrät rasvaa ja sokeria, jonka tuloksena maan suurin kuolinsyy on nykypäivänä diabetes. Ympäri Rarotongaa onkin nähtävillä erilaisia varoitus- ja tiedotuskylttejä diabeteksen vaaroista ja terveellisestä ruokavaliosta, mutta tiedotteiden vaikutus näyttää olemattomalta. 

2000-luvn taitteessa saarella aloitettiin valtava hotelliprojekti yhteistyössä italialaisten sijoittajien kanssa. Hotellikompeksi saatiin 80% valmiiksi, kun kävi ilmi, että sijoittajat olivatkin osa italialaista mafiaa...

...rahahanat siis tyrehtyivät, Cookinsaaret menettivät jättimäisen panostuksensa ja lähes valmis hotelli jäi rannalle raunioitumaan. Hotellissa oli tosiaan jo parvekkeiden ikkunatkin valmiina, mutta siellä se autiona kyyhötti.


Saaren pienestä koosta huolimatta aktiviteettia riitti juuri sopivasti. Ehdimme snorklata, uida ja käydä aavalla merellä kalastamassa marliinia, pyöräillä, ajella skootterilla ja kiivetä saaren keskellä kohoavalle, tuliperäiselle vuorelle. Iltapäivisin istuimme omalla terassilla ja katselimme aaltoja sekä tähystimme valaita, jotka tulevat aina elo-lokakuun välisenä aikana saarten välittömään läheisyyteen lisääntymään. Ja lopulta onnistuimmekin jopa kahteen otteeseen näkemään ryhävalaat, jotka porhalsivat hieman ennen auringolaskua aivan saaren edustalta suihkien ilmaan vesipatsaita mennessään.

Eräänä iltana seurasimme turisteille suunnattua perinnetanssiesitystä. Ei ihme, että lähetyssaarnaajat aikoinaan yrittivät kieltää ja kitkeä moiset tanssit kokonaan; sen verran kuumottavat muuvit oli tytöillä ja pojilla, ettei ihan sovi yhteen kirkonmenojen kanssa...

Etsi viidakosta blogisti!
Melontaseuran iltatreenit auringonlaskun aikaan.


Ja koska lehdet, netti ja televisio eivät tuoneet jatkuvaa infoähkyä silmien ja korvien täydeltä, oli tuopposen ääressä aikaa pohdiskella muutamia elämän suuria kysymyksiä:

Onko merellä aina meluisaa, kuuluuko aina aaltojen pauhua? Jos olisi yksin kellumassa keskellä valtamerta (kuten Piin elämä -leffassa), niin olisiko koskaan hiirenhiljaista? Cookinsaarilla ei ollut. 

Miten merivesi voi olla jatkuvasti liki 30-asteista, jos kuitenkin ilma on vain 25-asteista?

Miten ne valaat aina osaavat tulla samoille vesille synnyttämään? Eivätkö ne koskaan eksy, tai ajattele vaikka, että mennään tsekkaamaan tuo viereinen mesta tuolta parintuhannen kilometrin päästä, sielläkin on lämmintä vettä ja kiva koralliriutta?

Miksi muuttolinnut jaksaa joka vuosi lentää etelään? Ja miksi ihmeessä ne ei jää sinne pysyvästi?!

Miten polynesialaiset ovat aikanaan voineet löytää pienellä vaka-kanootilla Cookinsaarille? Luin kyllä perinteisestä polynesialaisesta merenkulusta tähtineen kaikkineen, mutta silti, saari on aika pieni pläntti isossa meressä...

... ja miten kukaan on alunperin lähtenyt edes koko saaria etsimään? Eikös se tapahtunut joskus niihin aikoihin, kun maailma oli vielä litteä ja sen reunalta saattoi tipahtaa? 

...ja miten ylipäätään ensimmäiset ihmiset ovat noille main päätyneet? 

...ja missä mun drinkki on?

...no siinähän se.

Ps. Jos vielä haluaisit katsella lisää kuvamateriaalia Cookinsaarilta, niin käypä tsekkaamassa Jalalla Koreasti -facebooksivut, sinne ilmestyy lähiaikoina lisää tunnelmapaloja!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...