maanantai 24. marraskuuta 2014

Vuoden paras aika

Blogisti on henkeen ja vereen jouluihminen. Sen vuoksi marras-joulukuun vaihteessa alkaa mielestäni vuoden paras aika, nimittäin joulunalusaika. Mutta koska Koreassa joulu ei oikein ole suomalaisen veroinen, on täällä onneksi mahdollista intoilla ihan toisenlaisesta vuoden parhaasta ajasta, eli kimjangista. 

Kimjang tarkoittaa kimchinvalmistuksen sesonkia eli aikaa, jolloin kiinankaalit kerätään pelloilta ja valmistetaan kimchisäilykkeeksi pitkän talven varalle. Kimjang on niin oleellinen osa korealaisuutta, että se on valittu myös Unescon aineettoman kulttuuriperinnön listalle (intangible cultural heritage). Viime vuonna blogistikin sai osallistua ihan aitoon kimjang-viikonloppuun, kun Eric ystävällisesti kutsui meidät appivanhempiensa kimchitalkoisiin. Myös tälle vuodelle saimme kutsun, mutta valitettavasti (tai no, ei nyt ehkä valitettavasti) olemme kimchintuoksun ulottumattomissa, nimittäin blogisti miehineen matkaa torstaina kohti Kiinaa ja Shanghaita. 



Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, sillä tänä aamuna töihin tullessani työkaverini tuli salaperäsesti kutsumaan minut kahvihuoneeseen. Ja kuinka ollakaan, hän kaivoi jääkaapin uumenista suuren paperikassillisen täynnä kimchiä, jonka hänen vaimonsa oli meille lähettänyt. Blogistin maine suurena kaalinystävänä on näemmä kiirinyt jo myös maan toiselle puolelle... Pussissa oli kahdenlaista kimchiä: hetivalmista, raikasta ja rapsakkaa sekä vielä jääkaappiin viikoiksi jemmattavaa, hieman kalaisampaa versiota. Olin yllättävästä tuliaisesta niin liikuttunut, etten oikein tiennyt, miten päin olisin ollut! Tosin kimchikassilisen autonperään kannettuani ei myöskään mies oikein tiennyt, miten päin olisi ollut; sen verran mehukkaat tuoksut levisivät ympäristöön, vaikka kimchit olivatkin huolellisesti pakattu ensin rasioihin ja vielä pariin pussukkaankin.

Mutta onneksi meillä on kotona säilytykseen ihan oma kimchijääkaappi! Aluksi asuntoon muuttaessamme ihmettelimme, mikä pömpeli se keittiön nurkassa oikein pöhisee, kunnes joku viisas vieras osasi valaista, että kimchiä vartenhan se. Nimittäin mikäli säilöt rasiallisen kimchiä tavalliseen jääkaappiin, saat pikapuoliin nauttia myös hapankaalin ja merenelävien tuoksuisista kananmunista, maidosta ja juustosta. Eikä blogistikaan sentään NIIN suureksi kaalinystäväksi tunnustaudu...

Kunpa vielä joku osaisi kääntää seikkaperäiset lämpötilaohjeet ymmärrettävälle kielelle...

Melkein kuin jouluna: säkki täynnä yllätyksiä!


perjantai 21. marraskuuta 2014

...puhumattakaan niistä venäläisistä!

Jossain vaiheessa sitä jo kuvitteli tottuneensa silmätikkuna olemiseen. Lasten osoittelut, vanhusten tuijotukset ja teinien huutelut tuntuivat sympaattisilta ja hassuilta huomionosoituksilta, mutta ei niistä haittaa ollut. Viimeisen puolen vuoden aikana tosin ärsytyskynnys on taas alkanut nousta, kun vastaantulijat eivät meinaa mitenkään malttaa olla katsomatta vaaleita ulkomaalaisia hieman pidempään. Katsominenhan ei ketään satuta, mutta siinä vaiheessa, kun pappa marketin kassajonossa lähestulkoon penkoi ostoskorini sisällön nähdäkseen, mitä kummaa ne ulkomaan elävät oikein syövät, meinasi huumorintaju jo olla koetuksella. 

Keskiviikkona meille tarjoiltiin käsittämättömiä (ja Gangneungissa ennennäkemättömiä) herkkuja, kun uudet naapurimme kutsuivat meidät luokseen aperitivolle. Oma tuoli ja omat viinilasit ohjeistettiin ottamaan mukaan, sillä naapureidemme muuttokuorma ei ollut vielä saapunut. Tarjolla oli ranskalaista punaviiniä, espanjalaisia juustoja ja serrano-kinkkua sekä italialaista pannacottaa ja espajalais-ranskalais-italialaista vertaistukea. Keskustelimme naapureidemme sekä seuraan liittyneen ranskalaisen D:n kanssa silmätikkuna olemisesta, ja totesimme, että jossain vaiheessa siitä vain lakkaa välittämästä. 

Sen verran haltioiduin juustoista ja serranosta, että kuva jäi melkein ottamatta...

Italialaista pannacottaa. Espanjalainen M totesi, että pitäisi löytää jostain uuni. Ja lisäsi samaan hengenvetoon, että on huolissaan, mahtuuko hänen paellapannunsa täkäläisiin pöytäuuneihin, johon mies totesi, että myös me olemme varsin huolissamme, mahtuuko M:n paellapannu niihin uuneihin. Selvästikin on kyse yhteisestä hyvästä...


D:lle oli viimeksi todettu hänen astuttuaan baariin ja esiteltyään itsensä paikallisille, että "aah, aivan, näin sinut kolme päivää sitten kauppajonossa". Omakohtaisesti olen kokenut myös sen, kun satunnainen kuntosalinkävijä tulee tiedustelemaan, asunko kenties siinä-ja-siinä asuintalossa; hän oli nähnyt minun kävelevän samalla suunnalla noin kuukausi sitten. Ja parhaimmillaan on käynyt niinkin, että tapaamamme korealaismies rohkaistui kolmen-neljän tunnin illallisen päätteeksi toteamaan, että tiesi kyllä meidät jo entuudestaan, koska hänen vaimonsa oli ollut kaksi kuukautta sitten pitämässä markkinakojua asuntomme lähellä ja oli kertonut vaaleiden ulkomaalaisten kulkeneen ohi. 

Mies tosin oli hyvillään uusista naapureista: "tästä lähtien muistetaan sitten aina kertoa olevamme se espanjalais-italialainen pariskunta, ei ne korealaiset eroa huomaa, niiden mielestä kaikki länkkärit näyttää samalta!" 

Mutta parhaimmat naurut saimme ranskalaisen D:n kerrottua samaisessa kerrostalokompleksissa asuvista venäläisistä. Naapurimme, D sekä kyseiset kaksi venäläisperhettä ovat kaikki työkavereita keskenään. Toisen venäläisen vaimo on tällä hetkellä kotiäitinä ja hän oli jo päässyt hieromaan tuttavuutta talossa asuvan, hieman englantia puhuvan mukavan korealaisnaisen kanssa. Korealainen oli tietysti heti kättelyssä jo maininnut tietävänsä varsin hyvin vastapuolen olevan venäläisiä, sillä "luin sen kerrostalomme keskustelupalstalta". Venäläistä tämä jäi mietityttämään, joten miehensä pyysi työporukan korealaista kollegaa etsimään netistä kyseisen keskusteluryhmän, ja totta tosiaan, siellä oli koreaksi kirjoitettuna kyseisen taloyhtiön venäläisperheistä kaikki asunnon numerosta ja kerroksesta lähtien aina perheen kokoon ja lasten ikään asti. Palstalla oli aiheeseen liittyen noin 35 vastausta, joissa mietittiin, miten ne venäläiset asuu ja mitä kukin heistä ajattelee. Ja lopulta, palsta viimeisenä, oli venäläisten alakerran naapureiden toteamus: "ei niistä kovinkaan paljon ole haittaa ollut. Vähän ne melua pitää (mikäpä pikkulapsiperhe ei pitäisi...), mutta muuten ne vaikuttavat aika normaaleilta.... 

Että näin. Samalla sekunnilla tietysti tajusimme, että tokihan meistä lienee jossain korealaisen internetin syövereissä samanlainen keskustelu, ja varmasti meitäkin ajatellaan venäläisiksi. Mutta oli miten oli, tästä lähtien aiomme olla se italialais-espanjalainen pariskunta!

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Maailma muuttuu, Eskoseni...

...hitaasti, mutta varmasti, myös korealaisessa kulttuurissa. Luin taannoin lehtiartikkelin liittyen avioliiton ulkopuolella alkunsa saaneisiin raskauksiin. Artikkelissa kerrottiin, miten nykypäivänä modernit nuoret parit eivät enää välttämättä salaile morsiamen raskautta, vaan ilmiön ympärille on jopa kehittynyt uusia bisnesmahdollisuuksia, kuten raskaana oleville morsiamille soveltuvat hääpuvut ja vauvaa odottavien pariskuntien häämatkat. Artikkelin mukaan kyseiset kuherruskuukaudet ovat suunniteltu "äidin ja vauvan parhaaksi" sisältäen rentoutumista, erilaisia hoitoja ja hierontoja matkakohteiden tietysti sijaiten lyhyiden lentomatkojen päässä.

Ei haittaa, vaikka vähän mahaa jo oliskin...


Hieno juttu, ajattelin. Mikäpä siinä, sillä korealaiset ovat perinteisesti halukkaita käyttämään sievoisia summia hääjärjestelyihin, ja bisneksessä vaikuttaisi olevan loputon määrä mahdollisuuksia päästä osingolle. Se, mikä artikkelissa pisti silmään, oli kuitenkin sen näennäinen moraalinen avomielisyys, jonka taakse oli ovelasti verhottu sivulauseessa ajatus siitä, että raskaaksi tuleminen ennen häitä on ihan ok, kunhan vain naimisiin ollaan joka tapauksessa menossa ennen lapsen syntymää. Eli loppupeleissä avioliiton ulkopuolella syntyvä vauva ei edelleenkään ole hyväksyttävää. Naimisiin mennään, piste. Perheitä ei perusteta avoliitossa, vaan naimisiin mennään viimeistään siinä vaiheessa, kun yllätysvauva ilmoittaa tulostaan. Ja yksinhuoltajuudesta nyt ei tietenkään keskustella julkisesti lainkaan.

Koska häät ovat täkäläisille naisille yksi elämän kohokohdista (miksei toki myös länsimaissakin), eivät paikalliset tuttavani voi käsittää, että emme mieheni kanssa pitäneet lainkaan häitä. Naimisiinmeno katsotaan edelleen tärkeäksi tavoitteeksi jokaisen naisen elämässä, ja tyypillinen kysymys uusia ihmisiä tavatessa onkin "oletko naimisissa?" tai "kauanko olette olleet naimisissa?". Muita ensikohtaamisella kysyttyjä, aiheeseen liittyviä kysymyksiä ovat olleet muun muassa "miten miehesi kosi sinua?", "millainen hääpuku sinulla oli?" ja "millaisia hellittelynimiä te käytätte toisistanne?". Toisinaan yritän vaivihkaa kääntää keskustelun toisaalle, mutta turhaan. Jopa korean kielen oppikirjassamme viitataan kyseiseen asiaan; "minä toivon pääseväni naimisiin pian".


Tätä oppituntia ei vissiin ihan kaikki korealaiset ole itsekään käyneet, ainakaan blogistille esitettyjen kysymysten perusteella...


Ja kuten arvata saattaa, ei sukupuolineutraalista avioliitosta voi keskustella edes vitsin varjolla. Toisaalta, kun (korealaisten mukaan) yhteiskunta koostuu pelkästään heteroista, ei sukupuolineutraalille avioliitolle ole tarvettakaan... Korealainen yhteiskunta on kokenut muutosta enemmän kuin juuri mikään muu maa viimeisen viiden-kuudenkymmenen vuoden aikana koko maailmassa, mutta joissain asioissa pitänee vielä hyväksyä, että muutoksen tahti on hieman hitaampi.

Ja vakavan aiheen kevennykseksi vielä kohtaus kuukausien takaa. Olimme tuplatreffeillä kalaravintolassa, seuranamme amerikkalainen ystävämme sekä hänen korealainen naispuolinen deittinsä. Tyttö puhui hyvin vähän englantia, joten keskustelu oli välillä melko kangertelevaa, etenkin, jos amerikkalainen "tulkkimme" poistui paikalta. Ja eräällä tällaisella hetkellä, kun ystävämme kävi miestenhuoneessa, istuimme kolmisin pöydän ääressä. Yleisimmät small talk -aiheet oli jo käyty läpi, eikä tyttöparkakaan saanut englanninkielistä keskustelua aikaiseksi. Tuli siis noin viiden sekunnin hiljaisuus, eli pikainen hetki, jota suomalainen ei edes laske hiljaisuudeksi. Viiden sekunnin kuluttua tyttö pyrskähti nauruun ja totesi sekavalla englanti-koreallaan, että "miten te voitte olla aviopari, kun te ette edes keskustele toisillenne!". Johon tietysti totesimme, että tulisitpa seuraamaan kärpäsenä kattoon, kun normaalina iltana istumme vierekkäin sohvalla, television äärellä, minä läppäri sylissä ja mies ipad seuranaan, ja siinähän vierähtää helposti tunti jos toinenkin täydessä hiljaisuudessa, ihan yhteisymmärryksessä ja sulassa sovussa. 

maanantai 17. marraskuuta 2014

Rakas Joulupukki...

...onko siellä Korvatunturilla jo lunta? Tällä Gangneungissa ei ihan vielä, vaikka ensimmäiset yöpakkaset ovatkin jo saapuneet. 

Oikeastaan kirjoitan sinulle joululahja-asioissa. Tiedän, että aikuisten kesken olemme jo sopineet, ettei lahjoja tänä vuonna tule, joten omat toiveeni säästän myöhempään ajankohtaan. Tulevia jouluja ajatellen päätin kuitenkin lähettää sinulle muutaman hyvän "out-of-the-box" -joululahjavinkin, joita tontut voisivat sitten jo hiljalleen alkaa suunnittelemaan. Kuka tietää, ehkä jo ensi vuoden jouluna juuri nämä kovat paketit tulevat olemaan joulun kuumin juttu? Sitä silmällä pitäen niitä olisi tietysti hyvä olla varastossa valmiina. Tämän vuoden hittilahjahan on kiistatta selfievarsi; toivottavasti olette pukin pajassa jo varautunut niidenkin osalta. 

Laitoin vinkit varmuuden vuoksi kuvien kera, että säästytään ikäviltä väärinkäsityksiltä.

Kehonrakennushyppynaru edistyneille. Koska olen kuullut, että Suomessa on nyt just menossa fitnessbuumi.

Luonnollinen ametistihaudevyö. Ei kaivanne selityksiä?

Rosteriset ruokatarjottimet. Koska orange is the new black.

Bambusta valmistetut selänrapsuttimet sekä patukat, joilla hakataan vartaloa. Älä kysy miksi.

Edison-syömäpuikot oikeakätisille puikkonoviiseille. Mainittakoon erikseen, että nämä olivat nimenomaan aikuisten puikot, vaikka sormien reiät olivat sopivat ehkä viisivuotiaille.

Pari toivetta blogistillakin sentään olisi; että jouluna satasi lunta ja että piparkakkutalotalkoista selvittäisiin ilman, että palohälytin pitää repiä katosta irti. Se verran kiltti olen ollut, ettei edellä mainittujen pitäisi tuottaa suurempia ongelmia. Hyvää joulun odotusta sinne Korvatunturille!

Toivoo: Terhi

lauantai 15. marraskuuta 2014

Itsepalvelun uusi määritelmä

Vuosia sitten Unkarista Suomeen muuttaneet ystäväni totesivat, että "vain Suomessa voit jättää takkisi vartioimattomaan narikkaan, ja löytää sen sieltä koskemattomana lähteissäsi". Ei muuten pidä paikkaansa. Myös Koreassa voisit aivan hyvin tehdä niin. Josko kahvilan pöytään vessareissun ajaksi orvoiksi jätetyt älypuhelimet, lompakot ja läppärit jaksaa ihmetyttää kerta toisensa jälkeen, todistettiin meidän kylillä muutama viikko sitten vielä astetta reippaampaa luottamusta kanssaeläjiä kohtaan. 

Ja tämä tarina on tosi:

Mies lähti eräänä viikonloppuna moikkaamaan Ericiä tämän baariin. Tyypilliseen lauantai-illan tapaan paikan päällä oli muutama ulkomaalainen (jotka myöhemmin osoittautuivat meidän uusiksi naapureiksemme), mutta ei mitään suurempaa väentungosta. Jossakin vaiheessa iltaa Eric sai puhelun ja totesi miehelle, että "viitsisitkö katsoa vähän tätä baaria, käyn nopeasti kaljalla kaverini kanssa". 

No eihän sinä mitään. Hieman hölmistyneenä mies katseli aikansa, kunnes baariin alkoi lapata yhtäkkiä lisää asiakkaita, tällä kertaa korealaisia. Gin toniceja tilanneet korealaiset istuutuivat pöytään odottamaan kärsivällisesti, kun mies siirtyi hieman haparoivasti tiskin taakse pohtimaan, mistä mahtaisi löytyä sitruunat ja missä pidettiinkään puhtaita laseja...

Kun juomapuoli oli ummikko-baarimikon toimesta hoidettu kuntoon, halusivat korealaiset tietysti juomiensa seuraksi anjua eli pientä naposteltavaa. Naapureiden ystävällisellä avustuksella kollattiin läpi jokainen kannellinen naksupurkki hyllyn reunalta, mutta anjua ei löytynyt. Hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen, sillä tokihan kanta-asiakkaat vallan hyvin tiesivät, missä käteiskassa sijaitsee. Muutama pikkuseteli kourassaan mies kipaisi kulmakioskille jättäen naapurit baarinpitovastuuseen ja palasi parin minuutin kuluttua asianmukaisten naposteltavien kera. Asiakaspalvelusta kymmenen pistettä ja papukaijamerkki. 

...siis mihin se Eric nyt lähti..?


Mutta Ericiä ei näkynyt eikä kuulunut. Useiden vastaamattomien puheluiden jälkeen mies tajusi, ettei paikan omistaja olekaan ehkä enää palaamassa saman illan aikana tiskin taakse. Lopulta korealaistenkin asiakkaiden lähdettyä päättivät mies ja naapurit sulkea baarin. Murtovarasvarma tapa (joka on siis täkäläisittäin täysin tavanomainen) on laittaa oven hakaan pikkuruinen munalukko, joka aukeaa ja sulkeutuu numerokoodilla. Sulkeminen sujui siis -lukon vihdoin löydyttyä- näppärästi, mutta heti oven kiinni laitettuaan tajusi eräs porukasta, että hattu oli unohtunut sisälle. 

"Ei hätää", totesi espanjalainen M, "minä tiedän kyllä, mikä lukon numerokoodi on". Ja hetken lukkoa käpisteltyään pääsi viimeinenkin asiakas noutamaan lakkinsa baarista, jonka jälkeen ovi lukittiin uudelleen. Baari tyhjänä, valot sammuksissa ja asiakkaat pihalla, ovi lukossa.

Seuraavana päivänä mies soitti Ericille hieman huolestuneena. "Kaikki on hienosti", totesi baarinpitäjä. Rahat olivat tallessa, paikka järjestyksessä ja ovi lukittuna asianmukaisesti. "Kannattaisi varmaan kuitenkin vaihtaa tuo munalukon numerokoodi, sillä nyt koko ulkomaalaisporukkamme tietää, miten baariisi pääsee sisälle" totesi mies, johon Eric kohautti välinpitämättömänä harteitaan: "Ei se mitään haittaa. Koodin tietää myös teidän lisäksi ainakin viisi muutakin asiakasta, joten mitä sitä nyt muuttamaan..."

Että näin. Only in Korea.


keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Isoäitien niksit vs. korealaisten niksit

Koreassa asustaessa emme ole juurikaan poteneet flunssaoireita (*kop kop*), vaan pahemmilta kuumeiluilta on onneksi toistaiseksi vältytty. Ja onko se oikeasti ihmekään, sillä jos vilkaisee esimerkiksi eräänkin suomalaisen naistenlehden sivuilla vinkattuja "isoäidin niksejä", niin aika monen kohdalla voimme todeta, että nautittu on, oikein olan takaa...


1. Valkosipuli on flunssan vihollinen, erityisesti raakana nautittuna. Blogistin empiirisen tutkimuksen tuloksena 4-5 raakaa kynttä päivittäin pitäisi riittää

2.  Hunaja on luonnon tehokkain (ja makutestit voittava) yskänlääke. Hunajapurkki on myös blogistin lääke akuuttiin makeanhimoon silloin, kun kaapista ei vaan löydy mitään muuta...

Yhden hengen valkosipuliannos. Mies söi illallisella koko kipollisen ja vähän ekstraakin.

3. Cayennepippuri avaa röörejä. Sekoita teelusikallinen sitruunaveteen tai teehen. Korealainen chilihiutale gochugaru ajanee saman asian. En tosin sekoita sitä mihinkään teehen, vaan ihan jokaiseen ruokaan joka päivä

4. Omenaviinietikalla voit vahvistaa immuunijärjestelmääsi. Entäpä riisiviinietikka?

5. Inkiväärin pitäisi alentaa kuumetta. Kuumetta tai ei, inkivääri on noussut blogistin lempparimausteeksi kardemumman ja kanelin ohella. Myös kimchin seassa olevat inkiväärilastut ilahduttavat makuhermoja kerta toisensa jälkeen.

6. Vesihöyry tekee ihmeitä. Hengittele kattilassa kiehautettua eukalyptusvettä, niin tukkoisuus hellittää. Blogisti käy hengittelemässä vesihöyryä korealaisissa jjimjilbangeissa, joissa lillutaan höyryävissä luonnonvesissä tuntikaupalla. Eukalyptusta (harmillisesti) ei tosin yleensä ole mausteena...

7. Pidä jatkuvasti muki käden ulottuvilla. Nestettä kannattaa tankata kyllästymiseen asti. Voipi olla, että korealaisten käsitys nesteytyksestä eroaa hieman siitä tavanomaisesta. Mutta nestettähän se on sojukin!

Jos taas korealaisia setiä kuuntelee, on heidän flunssankarkoituskeinonsa sekoitus isoäidin niksejä numerot 3 ja 7; kuulemma sojuun pitää sekoittaa mahdollisimman paljon (tai maun mukaan) chilihiutaletta, ja sen jälkeen mennä nukkumaan flunssa pois. Kuulemma auttaa, tosin tuloksena saattaakin olla flunssan sijasta aikamoinen päänsärky. Mutta siihenhän on korealaisessa supermarketissa ihan omat lääkkeet:

Dawn 808 Hangover Solution. Krapulajuomien lisäksi korealasilla on myös ihan oikea krapulakeitto. Miltä kuulostaisi aamukankkuseen nautittu tulikuuma verihyytelökeitto? Sitä saa muuten marketin kylmäaltaasta einesversiona, veret ja kaikki mukana. Nam!

Krapulajuomien lisäksi tarjolla on jos jonkinlaista vitamiinia.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Eläintarhassa

Taannoiselta kesälomareissulta jäi aikanaan vielä yksi Aucklandin postaus odottamaan sopivaa hetkeä. Viivähdimme Aucklandissa reissullamme kolmen päivän ajan, joista yksi vierähti leppoisasti Waiheken viinitiloista nauttiessa ja toisen kokonaisen päivän kulutimme Aucklandin eläintarhassa. Tarha oli juuri sopivaa ajanvietettä kolealle alkukevään päivälle, sillä aina vesisateen sattuessa saatoimme pinkoa katoksen suojaan ja auringonpaisteen tullessa taas esiin nauttia säästä ja tutkailla eläimiä. 


Kirahville sai käydä syöttämässä ruoka-aikaan kaalia ja omenoita, mutta koskettamisesta se ei tykännyt, joten silityspuuhat jätettiin väliin. 

Jellonat nauttivat auringosta sadekuurojen välissä




Kulkureittien ohessa oli useita sisätiloja ja katoksia, joita oli sisustettu erilaisten teemojen mukaisesti



Aucklandin eläintarhassa majailee 138 eri eläinlajia ja lähes 900 eläintä, mukaanlukien kenguruita, leijonia, tiikereitä, norsuja ja tietysti myös Uuden-Seelannin omia eläimiä, kuten kiivi-lintuja sekä turkishylkeitä eli merikarhuja. Omaan silmääni eläintarha oli erittäin miellyttävä, eläimillä oli suuret ja väljät tilat ja niiden hyvinvointiin oli panostettu. Tarhassa työskenteli paitsi vakituisia eläintenhoitajia, myös vapaaehtoisia hoitajia; monet heistä vaikuttivat olevan jo eläkeiässä. Myös vakituisten hoitajien intohimo eläimiä kohtaan oli silmiinpistävää; muun muassa orankitarhan täti kertoi juuri päättyneestä Borneon-matkastaan lähes suupielet vaahdoten; niin innoissaan hän oli päästyään seuraamaan orankeja elinympäristössään ja samaan hengenvetoon myös äärimmäisen huolestunut palmuöljyteollisuuden aiheuttamista tuhoista luonnolle ja uhanalaisille eläinlajeille.




Intiannorsu Burma oli valitettavasti yksinäinen lajitoverin kuoltua korkeaan ikään. Hoitajat pitivät kuitenkin Burman päivät aktiivisina tarjoamalla sille erilaisia virikkeitä aina puunrunkojen liikuttelusta päivälenkkeihin eläintarhan omassa metsässä. Burma tekee päivittäin 8-12 kilometrin lenkkejä.

Liikunnallisten aktiviteettien lisäksi hoitaja tarkisti Burman hampaat, jalat sekä ihon kunnon päivittäin. 


Palmuöljytiedotuksen lisäksi eläintarha tarjoaa erilaisia opetusohjelmia eri-ikäisille koululaisille, vapaaehtoisohjelmia, lahjoitusmahdollisuuksia, safariöitä, eläintenhoitomahdollisuuksia, adoptio- ja sponsoriohjelmia sekä monenlaisia eläintarhakokemuksia lajien tuntemuksen kasvattamiseksi sekä eläintarhan toiminnan jatkumiseksi. 

Vierailimme eläintarhassa sunnuntaina, jolloin kävijämäärät olivat kohtuulliset, eikä suurempaa ruuhkaa ilmennyt. Tihkusateinen ja tuulinen keli todennäköisesti verotti kävijöitä, mutta kesän tullen voisin kuvitella tarhan olevan täynnä sekä paikallisia että turisteja. Sisäänpääsy eläintarhaan maksoi 28 NZD eli tämänhetkisen kurssin mukaan noin 17,50 euroa. Käynti esimerkiksi Aucklandin Sky Tower -tornissa olisi maksanut saman verran, joten mielestäni varsin hyvä diili.


Tornia ihailtiin tällä kertaa ainoastaan maan tasalta.

Lisätietoa Aucklandin eläintarhasta löytyy informatiivisilta nettisivuilta

lauantai 8. marraskuuta 2014

Polttaa, polttaaa!

Istumme miehen kanssa lattialla. Mies pyyhkii kulmakarvoistansa hikikarpaloita, blogisti tankkaa vettä neljättä mukillista. Suuta polttaa, nenä vuotaa, silmiä kirvelee ja vatsaa kipristää. Uusi lempiruoka on löydetty!

Josko viime kesän ruokahitiksi nousi riisistä, kasviksista ja kalasta sekoitettava hwetopbap, on talven varalle löytynyt vastaava suosikki: samansuuntainen, bibimbap-tyylinen riisiruoka polttavan tulisilla pienillä mustekaloilla eli jjukkumi bokkeum (쭈꾸미 볶음). Ruoka on niin tulista, että tarjoilijakin joutui useampaan kertaan varmistamaan valkonaamoilta, oletteko nyt aivan varmoja, että haluatte tulisen version. Juu juu, lukitaan vastaus. Ja sitä saa, mitä tilaa. Vaikka olemme jo kahden vuoden ajan metsästäneet tulista ja tulisempaa ruokaa sekä taltuttaneet polttavat annokset yksi toisensa jälkeen, jouduimme jjukkumin kohdalla kuitenkin luovuttamaan, kun kolmasosa annosta oli vielä jäljellä. Ensi kerralla menee sitten koko annos!

Aloitetaan voitelulla. Leväkeiton limainen koostumus luonee sopivan kalvon vatsalaukun pinnalle.

Jatketaan valmisteluilla. Riisi, mäti, leväarkit, idut, salaatit ja retikat sekoitetaan keskenään isossa kulhossa, lisätään hieman seesamiöljyä.

Ja itse asiaan, eli tulisiin pikkumustekaloihin. Maku on herkullinen, hieman savuinen, mutta yltyy lopulta niin piinallisen tuliseksi, että pakko jättää kesken.

Herkku sekaisin ja suuhun.

Jälkisammutus hoituu onneksi juomatarjoilun voimin; maidonkaltainen luumujuoma sammuttaa pahimmat lieskat kielen päältä ja kurkusta.

Ja loppuilta meneekin sitten Family Guyn merkeissä...



torstai 6. marraskuuta 2014

Plussia ja miinuksia...

Kuten viime postauksessa mainitsin, kävin sunnuntaina ulkoilemassa uuden naapurini, italialaisen M:n kanssa. Uusissa ulkomaalaisissa ystävissä on sekin mukava puoli, että heidän kanssaan sitä voi toisinaan ruotia korealaisuutta ja korealaisia luotettavassa seurassa siten, ettei tarvitse pelätä välitöntä kasvojensa (ja vähien korealaisystävien) menettämistä heti ensimmäisen kritiikin jälkeen. Joten kun italialaisen M:n kanssa keskustelimme sunnuntaina muutamia tunteja korealaisuudesta ja siitä, miten olemme kokeneet tämän maan ja etenkin konservatiivisen itärannikon, sivusimme muun muassa seuraavia aihepiirejä:

- valkaiseva kosmetiikka: minulle luonnonkalpeana perussuomalaisena (enkä viittaa nyt poliittiseen kantaan) valkaiseva meikkivoide tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä, mutta italialaiselle hieman päivettyneemmälle iholle se saattaa oikeasti olla aika hirveä kokemus

- avoliitto: korealainen kysyy, että miten niin ette ole naimisissa, mitä oikein tarkoitat? Ja kun sitten päästään siihen tosiasiaan, ettei ole lapsia, niin johan alkaa korealaisen päässä kasvaa harmaita hiuksia

- etätyöt: tähän on yksinkertainen suhtautuminen - jos olet toimistolla, teet varmasti töitä (tämä pätee kaikissa tapauksissa ottamatta huomioon todellista työnteon määrää ja tahtia). Jos teet töitä kotoa, olet työmatkalla tai toimiston ulkopuolella kokoustamassa, et varmasti tee töitä. Etätyö on tuntematon käsite, joka vastaa korealaisille lähinnä HIV:tä; kyllä siitä joskus kuulee puhuttavan, mutta ei meillä Koreassa sellaista esiinny...

- hiihtäminen: "skiing" on korealaiselle poikkeuksetta laskettelua. Cross-country skiing on jotain, mistä suurin osa ei ole koskaan kuullutkaan. Jos sanailua tehostaa heiluvilla käsillä ja vuorotahtiin liukuvilla jaloilla, he ehkä aavistavat, mistä on kyse, mutta tuon kummallisen lajin nimeä ja sitä, miten se liittyy lasketteluun (skiing) ei kukaan tiedä. Paljon on vielä opittavaa ennen talviolympialaisia...

- riisi ja riisinkeitin: eikö teillä todellakaan ole riisinkeitintä, kauhisteli korealainen ystäväni taannoin. Miten te sitten voitte valmistaa riisiä?? öö...kattilassa? Yritykseni selittää, ettemme oikeastaan syö kovinkaan paljon riisiä kotona sai osakseen todella epäröiviä kulmakarvojen kohotteluja. Mitä te sitten oiken syötte, jossette riisiä? Korealaiset aloittavat päivänsä riisillä, syövät lounaalla riisiä, päivällisellä riisiä ja illalla riisiä. Jos kaipaa välipalaa: riisiä. Jos ei mikään maistu: riisiä. Voi sen kanssa syödä myös nuudeleita, mutta riisiä pitää olla. Ja ilman riisinkeitintä ei ole elämää. 

- italialainen ruoka: M itse asiassa oli sitä mieltä, ettei korealainen italialainen ole hassumpaa: eihän se mitään italialaista ole, mutta jos asennoidun niin, että syön tässä pizzan sijaan tortillalätyn päällä olevaa makeaa lihaa ja erilaisia juustoja, niin kyllä se menettelee. Ihailtava asenne. Mutta bataattipyre ja pasta pitsan päällä ei sentään hänellekään enää mennyt läpi.

- roskapoliisit: noin kaksi viikkoa sitten kerroin M:lle kohtaamisestamme roskapoliisin kanssa, samalla toki annoin käytännöllisiä vinkkejä roskien lajitteluun just eikä melkein, vaikka häntä seikkaperäiset ohjeistukseni naurattivatkin. Perjantaina M kuitenkin ilmoitti saaneensa omakohtaisenkin kokemuksen, kun edellisenä sunnuntaiaamuna kello 07:50 oli taloyhtiömme valpas vartija kiikuttanut heidän roskapussinsa pihalta takaisin M:n eteiseen. Pitkällisen pohdinnan tuloksena tulimme siihen tulokseen, että myös M oli blogistin tavoin langennut väärään vihreään roskapussiin.

Mutta kaiken napinan jälkeen lopulta kuitenkin totesimme, että Gangwon-do on yhtä kaikki hieno paikka asua: vaellusreittejä on joka lähtöön, laskettelurinteet aivan naapurissa, ilma on raitista, ravintolatarjonta edullista ja maistuvaa, ruuhkista ei juuri tietoakaan ja merenranta on lähes näköetäisyydellä pesuhuoneen ikkunasta. Ja nyt kun vielä naapuritkin ovat kohdallaan, niin mikäpä täällä on ollessa!

On hyviä ja edullisia mereneläviä...

...ruokatunnilla pääsee katselemaan kynttiläkivimaisemia...

...ja merinäköala on heti oven ulkopuolella. Kyllä kelpaa.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Ulkkari töihin?

Petra toivoi taannoin kommenttiboksissa kirjoitusta ulkomaalaisten työllistymisestä Koreassa. En ole mikään alan asiantuntija, enkä juurikaan -sattuneesta syystä- tunne kovinkaan montaa suomalaista, jotka ovat Koreassa töissä, mutta pienellä otannalla voin kuitenkin kirjoittaa asiasta oman näkemykseni. Kuvituksena postauksessa on otoksia viime sunnuntain päivävaellukselta, jossa kävin uuden naapurini, italialaisen M:n kanssa. Hän kun on "se toinen ulkomaalainen ei-opettaja ja vieläpä nainen", joka on töissä tällä seudulla... eli tavallaan aiheeseen liittyvä kuvitus!


Maisemat olivat oikeastaan tosi vaikuttavat, mutta kuvissa näkyy tietysti vain rämeikköä ja risumetsää. 


Ehdottomasti suurin osa Koreassa työskentelevistä ulkomaalaisista on englanninopettajia. Opettajan hommat ovat länkkäreillä niin itsestäänselvyys, että minut tai miehen tavatessaan korealaiset eivät edes kysy, olemmeko opettajia (koska sehän vaikuttaa päivänselvältä), vaan suoraan, että "missä koulussa opetatte?". Noh, harvapa heistä tulee ajatelleksi, tai edes tietää, että Suomi ei ole englanninkielinen maa, josta syystä emme olisi kuitenkaan päteviä kyseiseen pestiin. Täkäläisiltä englanninopettajilta vaaditaan englanninkielisen maan kansalaisuus - äidinkieli onkin sitten eri juttu; tiedän esimerkiksi eteläafrikkalaisia opettajia, joiden äidinkieli on itse asiassa afrikaans, eikä englanti edes taitu kovinkaan sujuvasti, mutta niin vain on opettajan pesti plakkarissa. Sen sijaan suomalainen, yliopistossa koulutettu englannin opettaja virheettömällä brittiaksentilla ei ehkä kelpaakaan - eihän hän ole englanninkielisestä maasta!

Ja tupakointi on kielletty. Myös vuorenhuipulla.


Opettajan töiden ulkopuolella työnhaku hankaloituu huomattavasti. Norjalaiset ja venäläiset saattavat kyllä työllistyä telakkapuuhiin tai laivateollisuuteen eteläiseen Busaniin, ja italialaiset saattavat saada kokin pestin jostakin Soulin useita italialaisista ravintoloista. Lähtökohtaisesti kuitenkin Koreaan on hyvin vaikea työllistyä ilman sujuvaa koreankielen taitoa. Paras tapa on hankkia erittäin arvostettu koulutus vaikkapa laki-, business- tai insinööriopinnoista ja olla alansa huippu; tuolloin ovet saattavat aueta Koreassakin. Siltikin vaaditaan verkostoitumista ja tärkeiden jakkaroiden päällä istuvien herrojen tuntemusta. Raha tietysti auttaa huomattavasti asiaa.



Josko sitten työpaikka jostain vielä järjestyisi, on Koreaan itse asiassa melko hankala saada työviisumia. Kaakkois-Aasiasta tulevat kelpuutetaan kyllä raskaisiin ja likaisiin töihin, joita korealaiset eivät mielellään itse tee lainkaan, mutta viisumin puuttuessa osa heistä tekee myös pimeitä töitä. Tosin heilläkin on monesti kieliongelma edessään, sillä useissa korealaisissa työpaikoissa ei puhuta sanaakaan englantia, saati muita ulkomaalaisia kieliä. 

Blogisti tarkkaavaisena kuvaamassa...

Harmaata ja harmaampaa. Ei ruskasta enää tietoakaan noilla korkeuksilla.


Suomalaisista isommista yrityksistä Koreassa toimii muun muassa Finnair, Cargotec, Kone, Nokia ja Wärtsilä, vain muutamia mainitakseni. Mutta mitä isompi yritys, sitä todennäköisemmin paikalliseen toimipisteeseenkin etsitään korealaiset työntekijät. Jotta työpaikka ulkomaalaisena aukeaisi, tulee ulkomaalaisella olla jotain sellaista erityisosaamista, joka erottaa hänet 50 miljoonasta korealaisesta; tekniikan ja IT:n parissa pohjoismaalaisten osaamista ja innovaatiokykyä tosin arvostetaan suuresti, joten jalkaa saattaa saada oven väliin korean kielen taitamattomuudesta huolimattakin. Lisäksi konsultointi- ja asiantuntijapalvelut työllistävät joitakin, mutta yrittäjyys vaatiikin sitten Koreassa käytännössä korealaisen yrityskumppanin. 

Ei ole helppoa, mutta aina kannattaa yrittää, sanoo blogisti; johan täällä Gangneungissakin on ainakin kahdeksan eurooppalaista työskentelemässä viime vuoden kahteen verrattuna, joten suunta on selvästi ylöspäin!


sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Paikallisnähtävyys

Blogisti ei tunnustaudu kovinkaan innokkaaksi museonkävijäksi. Sen vuoksi olemme tähän saakka syrjäyttäneet aina paikallisen gramofonimuseon, ja sittemmin usein nolostelleet paikallisille, ettemme ole (muka) ehtineet tutustumaan nähtävyyteen. Viikonloppuna otimme kuitenkin asiaksemme vihdoin käydä tsekkaamassa kuuluisat soittimet ja muut kilkkeet. 

Chamsori Gramophone & Edison Science Museum sijaitsee Gangeungissa, aivan Gyeongpo-järven rannalla. Paikan on perustanut yksityishenkilö Son Seongmok, jonka huikea kokoelma on näytillä kahdessa eri museorakennuksessa. Se on itse asiassa maailman suurin gramofonimuseo pitäen sisällään 4500 levysoitinta, 150 000 levyä, 1000 asiaan liittyvää kirjaa sekä 5000 muuta esinettä yli kahdestakymmenestä eri maasta. 




Opas esitteli soittimen toimintaa. Musiikki muistutti erehdyttävästi Pelle Hermannin aloitusmusiikkia kimeine pillimusiikkeine kaikkineen. Tuli aika nostalginen olo.


Erilaisia tötteröitä oli vitriinit pullollaan. Kokoelma oli kieltämättä vaikuttava laajuudessaan.

Näyttely on jaoteltu neljään eri kokonaisuuteen: musiikkimaailmaan, kuvamaailmaan, valomaailmaan sekä Edisonin keksintöihin. Valitettavasti museon anti jäi meille ulkkareille hyvinkin puolitiehen, sillä englanninkielistä kierrosopasta ei ollut saatavilla, eikä (korealaiseen tapaan) mitään museossa ollut kerrottu englanninkielisin tekstein. Täten tyydyimme katsomaan tavarat läpi ja ihmettelemään museon antia hieman puolihuolimattomasti. 

Lamppuasiaa oli paljon esillä "valomaailman" puolella.

Niinpä. Tottahan jokainen nainen (eikä suinkaan mies) tarvitsee nämä kaksi silitysrautaa...

Tämän laitteen kohdalla luki "wireless calculator". Hetken aikaa pohdimme, mikä tarkalleen tekee tästä paperin  ja lyijykynän yhdistelmästä laskimen...?

Tuiki tarpeellinen sähkökynä.



Ymmärrettävän selostuksen puutteesta huolimatta oli ihan hauska museo, mutta tavarakokoelma jäi kaiken kaikkiaan vielä askarruttamaan; museossa tuntui olevan huikea määrä myös sellaista tavaraa, joka ei varsinaisesti liittynyt aihepiiriin (tai yhtään mihinkään) mitenkään. Vähän tuli mieleen sellainen mummolan vintti, josta löytyy paljon kaikenlaista sekalaista, osa jo antiikiksi luettavaa, osa ehkä retroa ja osa täysin turhaa krääsää. Lisäksi on pakko sanoa, että museo antoi hieman narsistisen kuvan myös omistajastaan, sillä useimmat seinät oli vuorattu hänen omakuvillaan sekä kuvilla erinäisistä (ilmeisesti) julkisuuden henkilöistä ja omistajasta yhdessä. Ei siis varsinaisesti tehnyt vaikutusta meihin suomalaisiin... Mutta pikantti yksityiskohta oli kuitenkin huomattavissa heti  pihassa olevan rakennuksen yläpuolella olevassa tekstissä:

Kun kyseinen rakennus valmistui ihan juuri tänä vuonna, niin eikö oikeasti kenellekään tullut mieleen a) tarkistuttaa tekstiä ja b) teettää ehkä uutta tekstiä virheellisen tilalle? No ei. Tein itse ja säästin. 

Ihan aito muotokuva herra perustajasta ja herra Edisonista (not). Aika korni teos kaiken kaikkiaan...

Museokahvilan sympaattiset päällystetyt tuolit. Oli pakko ottaa kuva.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...