perjantai 27. helmikuuta 2015

Reilusti kohti Koreaa!

Viime viikkoina blogimaailma ja erityisesti matkablogit ovat täyttyneet kirjoituksista eettisestä ja reilusta matkailusta. Myrskyn vesilasissa taisi alunperin nostattaa eräs suomalainen matkanjärjestäjä postaamalla FB-sivuillaan kuvia matkaoppaista makoilemassa tiikereiden kanssa, kyseessä siis ehta tiikeriturismi, joka ei tietysti missään nimessä kuulu reilun ja eettisen matkailun piiriin. 

Myös Jalallakoreasti sai kutsun osallistua haasteeseen ja kertoa osaltaan kestävästä matkailusta sekä omista, positiivisista kokemuksista asian puitteissa. Koska aiheesta on kirjoitettu jo kymmeniä hienoja ja tärkeitä postauksia, jäin miettimään omaa näkökulmaani reiluun matkailuun. Lisäpontta hain Reilun Matkailun Yhdistyksen nettisivuilta, jossa onkin annettu hyviä, havainnollistavia ja jokaiselle sopivia esimerkkejä oman matkustustavan kehittämiseksi kestävämpään suuntaan.

Jäin miettimään vinkkejä ja sitä, miten niitä olisi mahdollista toteuttaa Koreassa ja erityisesti täällä Gangneungissa; lopputulemana totesin, että ei lainkaan vaikeaa! Jos siis laskee meidän muutaman vuoden reissumme matkailun piikkiin, niin sanoisinpa, että olemme hyvinkin reiluja turisteja, vai mitä sanotte vaikkapa seuraavista:

Ennen matkaa:
  • Ota selvää kohteesta ja sen tarjoamista vaihtoehdoista palveluiden suhteen. Niin, siis koreaksi. Koska muulla kielellä sitä ei ole tarjolla.
  • Ota selvää (esim. Matkatoimistoista tai matkakohteen nettisivuilta) milloin kyseisessä kohteessa on huippusesonki ja koita ajoittaa lomasi tämän ajankohdan ulkopuolelle. Ennen matkaa tuskin pystyt tätä mistään selvittämään (kts. edellinen kohta), mutta huippusesonkeja on tasan yksi, ja se on heinäkuun viimeinen sekä elokuun ensimmäinen viikko. Muulloin voit olla varma olevasi aina sesongin ulkopuolella!
  • Mieti, tuletko toimeen ilman uima-allasta? Usein altaan äärellä vain paistatellaan päivää, harvemmin todella uidaan. Tosin miettimiseen ei tarvitse uhrata kovin pitkää aikaa, koska uima-altaallisia hotelleja tulet tuskin löytämään.
  • Tutustu paikalliseen kulttuuriin: opettele kielen perusfraasit esim. tervehdys, kiitos, anteeksi, ole hyvä jne. Varaa tähän noin puoli vuotta.
Gangneungin suurin ja kaunein hotelli valmistunee hyvin ajoin ennen Pyeongchangin talviolympialaisia. Tosin ei liene kv-hotelliketju tämäkään..


Matkan aikana ja perillä kohteessa:
  • Kunnioita paikallisia ihmisiä ja heidän tapojansa. Jos korealaiset haluavat kuivatella jalkoväliään föönillä, anna heidän tehdä se rauhassa
  • Matkusta avoimin mielin ja kuuntele paikallisia. Harvemmin niitä voi välttyä kuulemastakaan...
  • Yritä päästä pois ”turistikuplasta”. Anteeksi, mistä kuplasta...? Turistit, mitä ne on?
  • Ruokakulttuurit eroavat toisistaan paljon ja pöytään saattaa tulla ruokia, joita Suomessa ei mielletä ravinnoksi, kokeile avoimesti ja kieltäydy kohteliaasti. Ei lisättävää. 
  • Käytä samaa ostoskassia, kieltäydy kohteliaasti turhista muovipusseista. Ja kieltäydy uudestaan. Ja vielä kerran. Päättäväisemmin. Totea, että selviät kyllä kahteen kertaan pakattujen banaanien kanssa 100 metrin kävelymatkan ilman muovipussiakin. Todella. Ihan oikeasti. 
  • Vähennä jätteeksi päätyvän ruoan määrää. Syö siis lautasesi tyhjäksi. Ja uusi annos myös. Ja seuraava. Ja lisukkeet... Kysy doggy bagia. Selitä, ettet tarkoittanut koiranlihaa sisältävää pussia.
  • Osta mahdollisimman vähän pakkausmateriaaleja sisältäviä tuotteita. Eli et juuri mitään.
  • Minimoi veden käyttö. Turistien vedenkäyttö on moninkertaista paikallisasukkaisiin verrattuna. Paitsi tuskin Koreassa. Ellet käy suihkussa kolme kertaa päivässä, joka päivä.
  • Majoitu paikallisten omistamissa majoitusliikkeissä isojen monikansallisten hotelliketjujen sijaan. Monikansalliset hotelliketjut, missä? Vaikka äkkiseltään sitä voisi tietysti kuvitella, että esim. motelli Hilton tai Hildon Hotel olisivat osa suurempaa kv-ketjua...
  • Kunnioita paikallisten yksityisyyttä. Mutta varaudu siihen, että he eivät tee samoin.
  • Ruokaile paikallisissa ravintoloissa ja baareissa. Koska muita ei ole tarjolla. No okei, meillä on kyllä yksi (1) McDonalds, mutta kukapa sinne nyt menisi, jos on korealaistakin ruokaa tarjolla?
Siis mitenniin ei mielletä Suomessa ravinnoksi? Kyllähän merimakkaraa löytyy perinteisesti suomalaisten grillistä...eiku.

Edellä mainittujen vinkkien perusteella on siis hyvinkin helppoa harrastaa reilua matkailua Gangneungissa. Ja vaikka itse juttu olikin kirjoitettu hieman pilke silmäkulmassa, suosittelen kuitenkin kaikkia matkalle aikovia tutustumaan Reilun matkailun yhdistyksen sivuihin sekä ihan aidosti ja oikeasti hyviin vinkkeihin siitä, miten jättää omasta matkastaan mukavampi muisto myös paikallisille. 

Ja mikäli haluat lukea ihan oikeasti hyviä juttuja reilun matkailun puolesta, voit aloittaa vaikkapa seuraavista:

tiistai 24. helmikuuta 2015

Korealainen ei ymmärrä.

Yhden käden sormet eivät varmaan riitä laskemaan, kuinka monta kertaa ulkosuomalainen kuulee "hienosta mahdollisuudesta", "kerran elämässä", "näet uutta kulttuuria" ja erityisesti "olet kyllä sopeutunut niin hienosti". Niin tai näin, blogistin mielestä se on kyllä vaatinut aika paljon sopeutumista myös korealaisilta, kun ovat nämä viimeiset pari-kolme vuotta meitä katselleet. Sitä kun on olemassa aika paljon asioita, joita korealainen ei vaan voi ymmärtää...

Miksi suomalainen kiipeää portaat neljänteen kerrokseen, vaikka hissikin olisi olemassa? Tai kävelee kolmen kilometrin matkan, vaikka taksimatka maksaisi vain 1,50 euron luokkaa? (Ei taida olla korean (tai muidenkaan?) kielen sanavarastossa käännöstä hyötyliikunnalle)

Miksi ihmeessä suomalaisen naama ei näytäkään aidon innostuneelta löydettyään lahjapaketista neljä kuivattua kalaa? (viittaus viime postaukseen: unohtakaa ne ruokalahjat sittenkin...)


Tällasen mä oon aiiiina halunnu! Ei vais, eihän sitä tiedä vaikka Jejun tyhjiöpakatut kalat olisivat kuinka hyviä. There´s only one way to find out...

Miksi suomalainen alkaa murista matalalla kurkkuäänellä ja lopulta sähistä korvat luimussa tarrautuen suklaalevyn viimeiseen riviin kynsin hampain, vaikka korealainen vain yrittää kohteliaasti jakaa viimeiset palat muille kollegoille? 

Mitä hauskaa on siinä, kun suomalaiselta kysyy, onko oikeasti niin, että länsimaalaisilla naisilla ei välttämättä "verhot ja matto mätsää" (..."kun me ihmeteltiin noita miestenlehtien kuvia, että voiko se tosiaan olla totta")?

Miksi suomalainen ei unohda eikä todellakaan anna anteeksi viatonta tiedustelua siitä, onko kaikilla suomalaisilla naisilla yhtä kapeat hartiat ja leveä lantio (nimimerkillä Ikuiset Traumat). Saati kommenttia siitä, että hänellä on erittäin heikot ja pienet lihakset (terveisiä vaan Tainallekin...)?

Minkä vuoksi vaimo haluaa väkisin töihin, vaikka voisi olla kotivaimonakin? Eikö sen mies elätä sitä, ovathan ne naimisissa...?


...tapahtui niinä päivinä, kun mies kävi töissä ja blogisti kyykki kotona ilman tekemistä


Miksi suomalainen ei halua ottaa sojua aamulla/päivällä/lounaalla/keskellä viikkoa/lastenjuhlissa/muuten vaan/ylipäätään/ollenkaan?

Miksi suomalainen näyttää vaivaantuneelta, kun korealainen päivittelee tuhansien eurojen koulu- ja yksityisopetusmaksuja samalla, kun opetuksen taso on mitä sattuu? (Tässä vaiheessa olen yleensä kokenut hyväksi ajatukseksi jättää mainitsematta sitä faktaa, että suomalaisilla on olemassa ilmaisen koulutuksen lisäksi sellainenkin kiva juttu kuin opintotuki...)

Miten on mahdollista, että työpaikalla alainen ojentaa yhdellä kädellä (tai vielä pahempaa, heittää pöydän poikki) jonkun paperin/esitelmän/dokumentin esimiehelleen tai muulle ylemmässä asemassa olevalle? Moinen tapaus oli osunut korealaisen kollegan silmiin jo vuosia sitten, ja hän muistelee tilannetta edelleen kauhun ja epäuskon sekaisin tuntein. 

Ja mitä tulee siihen, mitä suomalainen ei Koreassa ymmärrä... Noh, sitä varten kannattaa lukea blogin noin 350 edellistä postausta. Että lienee se kulttuurishokki tasaisesti molemminpuolista herkkua. Eikä mene ihan hetkessä ohi.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Ekotekoja etsimässä

En ole koskaan ajatellut itseäni mitenkään tiedostavana ekoihmisenä tai ympäristöintoilijana. Jätteiden lajittelu, oman kulutuksen suitsiminen ja luonnon siistinä pitäminen on ollut itsestäänselvyys kautta linjan, sen kummemmin asiaa miettimättä. Suomessa on toisaalta varsin helppo olla myös huomaamatta ympäristöasioita. Jätehuolto toimii mainiosti, roskakasoja ei näy katujen varsilla, ilma on puhtaan raikasta ja järveen uskaltaa aina pulahtaa (no okei, paitsi ei Tampereella viime kesänä, mutta se oli eri juttu se...). Väkeä on niin vähän, asumistiheys on hurjan pieni ja luontoa arvostetaan sekä vaalitaan, jolloin varsinainen ekointoilu on helppoa sivuuttaa tai unohtaa, sillä ympäristöongelmat eivät puske jatkuvasti silmille. 

Koreassa olen kuitenkin herännyt ihan uudenlaiseen ympäristötiedostamiseen. Kun väkeä onkin yhtäkkiä kymmenkertainen määrä kolmasosan kokoisella alueella Suomeen verrattuna, alkaa roskakasat ja älytön jätteen määrä yhtäkkiä valua myös omille silmille. Vaikkei ihan naapurin tasolle ylletäkään (onneksi), niin yhä enemmän ja enemmän alan tiedostaa ympäristöystävällisiä elintapoja ja miettiä omaa hiilijalanjälkeäni. Toisaalta Koreassa asuminen on helpottanut asiaa: olen vihdoin onnistunut tavoitteessani vähentää lihansyöntiä ja siirtynyt enemmän kala- ja tofulounaisiin. Pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri blogistille. Ostan myös yhä vähemmän ja vähemmän tavaraa; koska korealaiset vaattet, asusteet, huonekalut ja sisustustavarat eivät miellytä omaa silmää juuri millään tavalla, on kaikenlaiset heräteostokset helppo jättää kauppaan. Asunto on kätevästi kaupungissa, jolloin kauppareissut ja kuntosalimatkat taittuvat helposti kävellen. 

Usein ruokaa vaan tulee lisää ja lisää, kunnes se jätetään syömättä ja se päätyy roskiin. Sydäntä särkee jättää hyvät ruoat syömättä! Kuten korealainen ystävä totesi, "me emme kestä katsoa vieraalla tyhjää lautasta", joten ruoka ei vaan kertakaikkiaan syömällä lopu. 

Mutta samaan aikaan ihmettelen, miten kulutusorientoitunutta kansaa korealaiset ovat. Kaikkea pitää ostaa enemmän ja enemmän, tavaraa täytyy saada, uutta pitää olla. Korealaiseen mielenmaisemaan ei kierrättäminen kuulu; roskakatos täyttyy viikoittain hyväkuntoisista huonekaluista (jotka tosin ovat yleensä jo uusina melko kertakäyttöistä tavaraa), lastenvaatteita ei juuri kierrätetä perheestä toiseen ja ruokaa heitetään älyttömiä määriä hukkaan lähes koskemattomista illallispöydistä. Aivan absurdi ajatus olisi ostaa vaatteita kirpparilta; moinen vanhoissa vaatteissa kulkeminen tarkoittaisi automaattisesti sitä, että sinulla ei ole varaa ostaa uusia, mikä on tietysti noloa, koska kenen tahansa korealaisen tavoite on näyttää poikkeuksetta rikkaammalta kuin mitä oma rahapussi sallii. Kun Suomessa hyvin toimeentulevat hipsterit kiertelevät kirppareita ja kierrätyskeskuksia tuunaten vanhasta jotain kivaa, kuulostaa se korealaisen korvaan aivan ennenkuulumattomalta. 

Korealaisista kodinkoneista löytyy tällainen tarra, josta on kieltä osaamattomankin helppo tajuta, onko mahdollisesti hankkimassa vähän kuluttavan vempaimen vai energiarohmun. Valitettavasti meidän kotimme kaikki koneet eivät ole vihreää 1-luokkaa, mutta pesukone sentään on sarjassaan se ekologisempi valinta. 

Mutta on korealaisilla paljon ekoystävällisiäkin tapoja. Kasvisruokavaliota suositaan paljon; lihaa ei ole pakko löytyä raavaankaan miehen lautaselta, vaan saman asian ajaa tulinen tofu tai lähirannasta pyydetty kalmari. Kaupassa suositaan vahvasti kauden hedelmiä ja kasviksia, eikä monia suomalaiselle itsestään selviä tuotteita ole saatavilla ollenkaan sesongin ulkopuolella. Lisäksi minua miellyttää suuresti korealaisten tapa antaa merkkipäivälahjat useimmiten rahana, eikä suinkaan "turhana", pakko-ostettuna tavarana. Samoin juhlapyhien lahjukset ovat lähes poikkeuksetta ruokalahjoja, kuten hedelmiä, ginsengiä, öljyjä tai pähkinöitä. Viime viikon seollalista johtuen mekin olemme päässeet ihanien hedelmien makuun, sillä paketistamme löytyi jättimäisiä, mehukkaita omenoita ja päärynöitä. Miten ilahduttava lahja, ja tulee taatusti käyttöön!



lauantai 21. helmikuuta 2015

Vielä Tokiosta

Tokion reissusta jäi jälleen mielen päälle muutama kysymys. Kuten esimerkiksi se, miten voi olla mahdollista, että siellä on niin paljon porukkaa? Liikenne ei tosin tunnu lainkaan ruuhkaiselta verrattuna korealaisiin autoteihin, mutta metroasemalla täytyy todellakin tehdä itselleen tilaa, jos mielii päästä haluamaansa junaan ajoissa. Tai että miten on mahdollista, että torstai-iltana seitsemän ja yhdeksän välissä käyn yhteensä kahdeksan ravintolan ovella vain tullakseni käännytetyksi pois kerta toisensa jälkeen: "I'm sorry, no tables..." Koreassa moista tapahtuu korkeintaan Soulissa lauantai-iltana. Onneksi lopulta eräs ystävällinen mummo lupasi raivata yhden blogistinmentävän aukon täpötäyteen yakitori-ravintolaansa, jottei ihan mäkkäri-illalliseksi sentään mennyt (vaikka totta puhuen olisin mieluummin ollut syömättä kokonaan, kuin alistunut McDonaldsin antimiin Tokiossa...)


Tokiosta on helppo löytää mielenkiintoisia olutbaareja, joissa kymmeniä paikallisia herkkuja hanassa. Goodbeer Faucets Shibyassa tarjoili 40 olutta hanassa, mukaanlukien tuhtia real alea.


Puoliltapäivin sentään asemalla mahtui vielä liikkumaan. Junien hurahtaessa asemalle mietin, miten paljon mahtaa Tokiossa sattua junaonnettomuuksia ihan vahingossa; niin lähellä radan reunaa ihmiset välillä väistelivät toisiaan...

Ja jälleen kerran tuli todettua, että voi miten paljon houkuttelevia ravintoloita ja vain yksi rajallinen vatsa... Olisin voinut viettää viikon vain vyörymällä ravintolasta toiseen, vasemman käden havitellessa yhä uusia sushipaloja oikean kahmiessa grillattuja vartaita, keittoja ja muita herkkuja. Uusi nigirisuosikki löytyi yllättäen ankeriaasta, jonka päälle oli valutettu hieman makeaa kastiketta. Lisäksi havaitsin japanilaisten riisikakkujen olevan huomattavasti maukkaampia kuin korealaisten serkkujensa. 

Pakko kai se on siis myöntää, Tokio onnistui sittenkin valtaamaan pienen palasen blogistin sydämestä. En myönnä koskaan hinkuneeni Japaniin, vaan se on ollut ikään kuin maa muiden joukossa. En ole kiinnostunut animesta, en kaipaa julkisiin kylpylöihin ja miljoonakaupungin tuntua olen nähnyt Soulissa riittämiin; kirsikankukkia näkee Koreassakin ja japanilainen historia ja kulttuuri ei ole mitenkään erityisesti vedonnut minuun. Siitä huolimatta olen havainnut ihmetteleväni Japania kerta toisensa jälkeen; kyllä, ihmiset todellakin ovat hämmästyttävän kohteliaita ja miljoonakaupungiksi Tokio on käsittämättömän siisti. Taksikuskeina toimivat papat ovat sympaattisia ja avuliaita. "Muistathan varoa kalanruotoja" lukee lentokoneaterian kylkeen liimatussa menussa. "Huomioithan kanssamatkustajasi ja et näpyttele läppärin näppäimiä liian kovaäänisesti" sanotaan junan selkänojaan kiinnitetyssä lapussa. Japanilaiset ovat ystävällisiä ja huumorintajuisia; jopa niin, että välillä tunnen olevani enemmän samalla aaltopituudella kuin korealaisten kanssa, vaikka korealaiset sentään ovat "melkein kotimaalaisia". Ja japanilaiset myös rakastavat korealaisvitsejä; helppo tapa rikkoa jää kenen tahansa kanssa, vaikka tunsinkin pienen omantunnon pistoksen vitsailun lomassa.





Ehkä siis vielä joskus kohtaamme. Ensi kerralla toivoisin kuitenkin näkeväni jotain ihan muuta, vaikkapa Hokkaidon lumiset maisemat tai Okinawan palmut. Vaikka onhan siellä Tokiossakin vielä paikkoja näkemättä...


keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Uuden vuoden pikareissu

Kerran vuoteen osuva Tokion-matka näyttää tulleen blogistille jo lähes perinteeksi. Lähes perinteeksi on näyttänyt muodostuvan myös huono keli, joka kohtaa aina Tokioon tultuamme. Korealaiset ovat vetäytyneet seollalin eli kuukalenterin mukaisen uuden vuoden viettoon, joten itse lähdin vapaapäivien johdosta pikaisesti Japaniin.

Ohjelmassa ei ole mitään erikoista, tällä kertaa emme jaksa kahlata nähtävyyksiä tai kiertää turistioppaiden perässä, vaan kaupunkipäivien täytteeksi on keksitty hieman ristiin rastiin kuljeskelua sekä runsaasti japanilaisten herkkujen maistelua. Vähän shoppailuakin, kun jo yli vuoden ostoslistalla roikkuneet ikuisuushaaveet löytyivät vihdoin: järkkäri sai uuden linssin ja keittiömme täydentyi huipputerävällä, japanilaisella hiiliteräsveitsellä. 

Mainio idea "laatikon ulkopuolelta" oli lähteä kiertelemään Tsukijin kalamarkkinoiden lähialueita iltahämärässä, jolloin varsinainen markkinahumu on jo loppunut, mutta sushiravintolat vielä auki.

Kamatan veitsikauppa Kabbabashin keittiötarvikealueella oli loistava löytö. Veitsiä oli tietysti joka lähtöön, rosterisina ja hiiliteräksisinä. Löytyisi mm. ankeriasveistä, sisälmysveistä, sushiveistä, nuudeliveistä ja mitä sitä nyt ihminen ylipäätään tarvitseekaan...


Muutamia uusia "ekaa kertaa elämässä" -kokemuksia on tullut tälläkin reissulla, muun muassa ensimmäinen kokemani maanjäristys. Vaikkakin pieni, myös Suomessa uutisoitu järistys heilutti hotellin 15. kerroksessa sen verran, että asia tuli kuitenkin noteerattua. Ensimmäistä kertaa elämässäni näin myös lumihuippuisen Fuji-vuoren. Ruokapuolella olen löytänyt vihdoin lautaselleni jo viimeksi etsimääni raakaa hevosenlihaa (maistuu aivan voitaikinalle, eli aika hyvälle...) sekä raakaa unia eli merisiiltä. Merisiili on toki tuttu näky Soulinkin kalatorilla, mutta aikaisemmin en ole sitä päässyt omakohtaisesti makustelemaan (maistuu ihan passionhedelmälle, eli ei hullummalle). 

Nigiri voitaikina hevosenlihapäällysteellä. Etualalla tonnikala-avokado, tuplanam!

Saimme ihastella Fujia suoraan hotellihuoneemme parvekkeelta. "Olette onnekkaita", totesi japanilainen tuttavammekin.

Ja näinhän se Tokion miniloma parhaiten mielestäni etenee, ravintolasta toiseen vierien, välillä metroon hypäten ja paikallisten menoa fiilistellen. Mikäs sen hauskempaa, kuin seurata puolenpäivän maissa valkokaulusmiesten runsaita joukkoja nurkan taakse pikkuruiseen lounaspaikkaan, haukkoa henkeä täpötäydellä metroasemalla ruuhkan keskellä tai vaellella illalla kalatorin hämärillä kujilla sitä parasta sushipaikkaa etsien. 

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Pari sanaa tasa-arvosta

Sukupuolten välinen tasa-arvo - tai sen puute- on alati mielenkiintoinen, mutta vaikeasti lähestyttävä aihe. Korean Wall Street Journal julkaisi jokin aika sitten otteita pitämästään katugallupista, jossa eri-ikäiset korealaiset raottivat lyhyesti näkemyksiään tasa-arvosta Koreassa. Kommentit olivat sinänsä aika odotettua tavaraa: naisia syrjitään työelämässä, ylennyksiä on vaikea, jossei suorastaan mahdoton saada ja naisten odotetaan edelleen ensisijaisesti saavan lapsia ja jäävän sen jälkeen kotiäidiksi. Parannusehdotuksia korealaiset löysivät erityisesti yritysten toiminnasta, sillä useimmat gallupin haastattelemat korealaiset totesivat, että yritysmaailmalla on tässä tilanteessa mahdollisuus muuttaa ihmisten asenteita ja vallalla olevia käytäntöjä tarjoamalla naisille tasapuolisempia mahdollisuuksia niin perhevapaiden suhteen kuin parempien ylennysmahdollisuuksienkin osalta. 

Mutta olipa joukossa myös vanhan koulukunnan edustajia, jotka olivat sitä mieltä, että naisten paikka on miesten alapuolella, jolloin miehen tulisi päättää ja naisten kuunnella hiljaa taustalla. Tädin ajatuksen mukaan on suorastaan pöyristyttävää, miten nykynaiset jopa valitsevat ravintolassa omat ruokansa, eivätkä anna miehen hoitaa moista vakavaa ja tarkkaa harkintaa vaativaa valintatehtävää.

Oma näkökulmani tasa-arvoon on melko pintapuolinen, johtuen tietysti vielä verrattain vähäisestä tutustumisesta korealaiseen työelämään ja yhteiskuntaan muutenkin. Korealaiset tavat juontavat juurensa konfutselaisuuteen, jonka eräs perusperiaate on se, että mies on aina naista ylempänä, omaten päätäntävallan ja paremmat tiedot mistä tahansa asiasta. Naisten paikka on vuosisatojen ajan ollut kotona perheen ja kotitöiden parissa, joten on ymmärrettävää, että asenteiden muuttuminen kestää pitkään. On totta, että korealaisilla työpaikoilla naisia syrjitään melkolailla, eikä ylenemismahdollisuuksia ole läheskään niin runsaasti tarjoilla kuin miehille. Suurten korealaiskonglomeraattiyhtiöiden johdossa toki on useita naisia, mutta käsitykseni mukaan se on kuitenkin useimmiten seurausta siitä, että perheyrityksissä johtotehtävät jaetaan omistajaperheen kesken, jolloin tyttärillekin saattaa liietä jokin johtajan titteli. Onhan Koreassa toki naispresidenttikin, mutta kyseisen valinnan yhteydestä tasa-arvoon on ehkä parempi olla kommentoimatta. 

Kysely kertoo osuvasti, että molemmat sukupuolet kokevat syrjinnän ongelmalliseksi korealaisessa(kin) yhteiskunnassa (kuvaaja: Koreabang - nettisivusto)

Tasa-arvoasiat eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään naisten oikeuksien rajoittamiseen, vaan Koreassa on nähtävissä runsaasti tilanteita, joissa myös miehiä sorsitaan. Esimerkiksi perhevapaiden suhteen on lähes mahdotonta kuvitella, että perheen isä voisi jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Paitsi työpaikalla, myös yleisesti yhteiskunnassa moista järjestelyä pidettäisiin järjettömänä ja naurettavana. Suurimmissa kansainvälisissä yrityksissä on jo olemassa tasa-arvo-ohjelmia, jotka takaavat myös tuoreille isille mahdollisuuden isyysvapaaseen, mutta käytännössä miehet eivät kuitenkaan voi hyödyntää kyseistä mahdollisuutta johtuen kollegojen ja esimiesten asenteista sekä koko yhteiskunnan mielipiteestä moista lastenhoitojärjestelyä kohtaan. Toinen miehet eriarvoiseen asemaan laittava käytäntö on pakollinen asepalvelus, joka kestää Koreassa yleensä kaksi vuotta. Armeija nappaa siten leijonanosan lähes jokaisen korealaismiehen elämästä, jonka aikana ei juurikaan ehdi puolustusvoimien ulkopuolista elämää viettämään. Naisia ei korealaisessa armeijassa ole paljoakaan, vaikkakin määrät ovat lisääntyneet viime vuosina. Kääntöpuolena naisten asepalveluksessa on tietysti runsaasti raportoitu seksuaalinen häirintä ja jopa työelämääkin karumpi miesten suosiminen, joten ymmärrettävästi armeija ei ole varsinaisesti houkutteleva vaihtoehto korealaistytöille. 

Katugallupin vastauksista erityisen mielenkiintoinen oli mielestäni kuitenkin se, jossa vanhempi herra kommentoi sukupuolten välisen epätasa-arvon olevan suurinta rikkaiden keskuudessa. Mietin hetken asiaa ja totesin, että kommentissa saattaa olla perää; jos perheeltä on jatkuvasti rahat loppu, ei kummallakaan perheen vanhemmista ole varmasti varaa jäädä kotiin, vaan molemmat pakkaavat aamulla laukkunsa ja suuntaavat työmaalle ansaitsemaan elantoa koko porukalle. Raha ei siis välttämättä tuo onnea ainakaan tasa-arvoasioissa.

Koko mielenkiintoisen katugallupin tulokset voit lukea linkin takaa:

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Evoluutio osakorealaiseksi

Evoluutioteorian mukaan kesti noin 2 - 2,5 miljoonaa vuotta, että homo habilis muuntautui homo sapiensiksi eli nykyihmiseksi. Blogistin teorian mukaan kesti noin 28 kuukautta, että suomalainen huomasi evoluution muokanneen hänestä osakorealaisen, sellaisen nykysuomalaisen ja nykykorealaisen välimallin tyypin. 

Jaa mistä sen huomaa? No vaikkapa siitä, kun ravintolaan mennessä harkitsee edes ohimenevän sekunnin murto-osan ajan, josko sitä sittenkin ihan vapaaehtoisesti laskostaisi pitkät koipensa kolmelle taitokselle ja istahtaisi lattiapaikalle selkänojallisen tuolin sijaan. Tai kun tajuaa lounaan jälkeen etsivänsä katseellaan sopivan rauhallista kolosta kymmenen minuutin päiväunien toivossa. 

...tai ihailee pyykkinarulla kuivumassa olevia kaloja yleisellä rannalla. Normimeininkiä. 

Tai kun huomaa ajattelevansa, että on ihan normaalia odottaa viisitoista minuttia kahvilan tiskillä saadakseen oman americanon; toki se nyt hetken kestää. Tai kun lauantaiyönä kokee pakottavaa tarvetta päästä nauttimaan raakaa mustekalaa valkosipulin kera, hetipaikalla, tottakai. Ostaa janojuomaksi popkornin makuisen maissiteen tai lipaisee huuliaan nähdessään raakaa pullataikinaa muistuttavan jjimppangin eli höyrytetyn leivän. 

Tai kun toteaa kosmeettisen kirurgian olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, ja kun itsekin sitten lopulta lankeaa kyseisiin esteettisiin toimenpiteisiin (niin, en sentään ryhtynyt leukaluun hiontaan, silmäluomien leikkaamiseen tai reisiluun pidennyksiin, mutta hammasraudat löytyy nyt blogistinkin suusta -taas kerran- kiristämässä paitsi ylempää hammasrivistöä, myös hermoja). Ja ero suomalaisten ja korealaisten välillä on tässä se, että yhdellekään korealaiselle ei tarvitse selittää miksi sinulla on raudat; kenenkään mieleen ei varmaankaan edes juolahtaisi purentaviat tai hampaiden kulumat, vaan ilman muuta syy on kosmeettinen ja siten myöskin täysin ymmärrettävä. Ei siis turhia selittelyjä, edes kolmikymppiselle.


Nykyajan telaketjut ovatkin huomaamattomasti valkoiset. Vau.

Ja se viimeinen niitti on lopulta se, kun tajuaa juuri asettaneensa oman hammasharjansa mukeineen työpaikan vessaan. Ei, se ei tarkoita sitä, että töihin tultaisiin kulkematta kotiosoitteen kautta, vaan selitys löytynee edellisestä kohdasta (siis ne raudat). Korealaisilla tosin tämä johtuu suorastaan fanaattisesta ja hammaskiilteen tuhoavasta harjauspropagandasta, sillä jokainen korealainen tuntee kolmen kohdan nyrkkisäännön: "vähintään kolme kertaa päivässä, viimeistään kolmen minuutin sisällä ruokailusta ja ainakin kolme minuuttia kerrallaan" kuuluu korealaisten hampaidenpesulaki. Mutta oli syy mikä tahansa, niin lounaan jälkeen asettuessamme porukalla vessaan ja aloittaessamme vimmatun hampaiden harjaamisen, tiedän evoluution tulleen päätökseen. 

maanantai 9. helmikuuta 2015

Lemmikkikaupunki

Korea Times julkaisi sunnuntaina uutisen koskien Gangneungia ja kaupunkiin suunniteltavaa lemmikkieläinaluetta. Uutisen mukaan kaupungin viranomaiset suunnittelevat perustavansa Okcheonin alueelle lemmikkikadun, jonka varrelle keskitetään paitsi eläinlääkäreiden vastaanottoja, eläinkauppoja ja lemmikkikahviloita, myös lemmikkien leikkipaikkoja sekä kävelyalueita. Kaupunki suunnittelee lisäksi antavansa rahallista tukea alueella toimiville liikkeille, jotta kaupunginosasta saadaan entistä houkuttelevampi ja huomiota herättävä myös turistien keskuudessa.

Kaiken takana on siis turismi. Pyeongchangin talviolympialasiin on vielä kolme vuotta aikaa, mutta jo nyt Gangwonin provinssin alueella ja eritysesti Gangneungissa on ryhdytty viime hetken toimiin turistien houkuttelemiseksi ja kaupungin vetovoimaisuuden lisäämiseksi. Lemmikkikaupunginosa on vain yksi monista toimista, joilla Gangneung kosiskelee mediaa ja korealaisia ekstrahuomion toivossa. 

Itse tykkään lemmikkikahviloista, sillä Korean asumisemme väliaikaisuuden ja pitkiä päiviä ja reissaamista vaativan työmme huomioon ottaen olemme päättäneet olla hankkimatta mitään lemmikkejä täällä asuessamme. Siten akuuttia kissa- ja koiraikävää on mukava käydä lievittämässä kahviloissa, joissa pehmeitä karvakasoja saa rapsutella mielin määrin paikan päällä. Sen sijaan lemmikkikaupat ovat mielestäni kolikon kääntöpuoli, sillä ikkunoissa olevissa lasiseinäkopeissa flegmaattisena tuijottavat, pientä pehmolelua muistuttavat pallerot ovat varsin ikävää katseltavaa. Eikö koiran- ja kissanpentujen kuuluisi juoksennella ja leikkiä vapaana, eikä olla näytekappaleita ohikulkijoiden ihasteltavaksi tai nuorten naisten design-laukkujen sisällöksi?


Näitä palleroita näkee usein kauppojen ikkunoissa nukkumassa


Artikkelissa lopussa mainitaan myös korealaisten lemmikkivillityksen kääntöpuoli: vuosittain lukuisat lemmikit, lähinnä koirat, jätetään oman onnensa nojaan, kun turistit palaavat Gangneungin hiekkarantalomilta takaisin kotiin, kiireisen työelämän ja pienten asuntojen pariin. Arkikuvioihin ei enää mahdukaan ajatus sohvia raapivista, huomionkipeistä lemmikeistä, joita pitäisi jaksaa ulkoiluttaa päivittäin tai leikittää raskaan työpäivän jälkeen. Niinpä koirat jätetään rannalle etsimään ruokaa ja kattoa päänsä päälle, tai hyvällä tuurilla jonkun eläinystävällisen amerikkalaisen englanninopettajan kotiinsa vietäväksi. Nimittäin viikoittain kaupungin ulkomaalaisten oma facebook-palsta täyttyy hylättyjen, luonnosta löytyneiden kissojen ja koirien kuvilla, kun hyväsydämiset opettajat ottavat hylätyt lemmikit luokseen etsiäkseen niille uuden kodin. 


Enkä edes aloita tästä koirien värjäämisestä... (kuva on esiintynyt blogissa aiemminkin, ja koirien värjäämisestä voit lukea enemmän tästä postauksesta)


Valitettavasti Suomestakin löytyy ihmisiä, jotka ottavat kesäkissan uhraamatta ajatuksia sille, mitä kissalle tehdään syksyn tullen. Koreassa ongelma näyttää varsin samalta, mutta vielä sillä kääntöpuolella, että lemmikkejä -etenkin koiria- pidetään täällä monesti enemmänkin kivana asusteena ja muoti-ilmiönä kuin elävänä, hengittävänä ja huolenpitoa kaipaavana lemmikkieläimenä. Onneksi tosin on paljon niitäkin, jotka selvästi huolehtivat lemmikistään asianmukaisella tavalla, vuodesta ja talvesta toiseen.  

perjantai 6. helmikuuta 2015

Mun eväät on sunkin eväät

Ja alle vuorokauden kuluessa siitä, kun edellisessä postauksessa ylpeänä kehuskelin olevani NIIN kaikkiruokainen, sain nöyrtyä myöntämään, että en ehkä sittenkään. Haasteellisia ruokailuja miettiessäni ajatuksissa pyöri kaikenmaailman lölleröt, something-from-inside-the-fish -niljakkeet, sisäelimet, toukat ja muut erikoisuudet, mutta unohdin kokonaan omat ruokarajoitteeni. Tai ei ehkä rajoitteita, mutta nirsoilun kohteet. Niitä on kaksi: mäkkärin (tai hesen, lotterian, burgerkingin, minkä vaan pikaruokalan) majoneesihampurilaiset sekä sokerilimpparit. Ei kuulosta kovin hiuksianostattavalta, mutta häpeäkseni täytyy myöntää, että kyllä blogistinkin nenä joskus rypistyy nirsoiluilmeeseen. Ja niin kävi tietysti torstaina lounastauolla. Mutta nirsoilujutut sikseen.

Korealainen ruoka on kuitenkin pääsääntöisesti sekä terveellistä, että herkullista. Paljon kasviksia, paljon tuoretta, paljon riisiä, paljon kalaa ja mereneläviä. Korealaiseen ruokaan tottuminen vie kuitenkin aikaa, ja vasta nyt parin vuoden jälkeen voin vilpittömästi väittää ymmärtäväni jääkulhossa tarjottavien nuudeleiden, raa'an kalmarin tai pelkistetyn bibimbapin hienouden. Toisinaan, kun kokonaisena öljyssä kieritellyt, ruotoiset makrillit tai riisi perunakastikkeella on alkanut nyppiä, on kotopuolesta ehdotettu, että mikset ottaisi työpaikalle eväitä mukaan, onhan teillä siellä jääkaappi? Mutta asia ei olekaan aivan niin yksinkertainen. 

Toki korealaiset syövät eväitä. Eväslaatikkoruoille on ihan oma sanansakin, doshirak, joka viittaa lähinnä äitien tekemiin, koulurepuista löytyviin eväslaatikkojen sisältämiin herkkuihin, kuten vaikkapa munakasrullaan, kimbapiin tai täytettyihin kolmioleipiin. Myös piknikille ja vaelluksille pakataan tietysti kylmälaukut täyteen erilaisia herkkuja aina kimchistä salaatteihin, marinoituihin kasviksiin ja kaloihin, lihoihin sekä riisikakkuihin. Eväiden syönti Koreassa edellyttää kuitenkin kahta asiaa: eväitä syödään yleensä tietyissä tilanteissa, jolloin kaikilla on eväät mukanaan, ja eväistä pitää aina olla jaettavaksi kaikille. En ole koskaan nähnyt korealaisen syövän omia eväitään niin, ettei jakaisi niistä muillekin. 

Kimbap on eräs suosituimmista korealaisten eväsruoista


Yhdessä syöminen on korealaisille lähes elämän ja kuoleman asia. Jos ei ole ketään, kenen kanssa syödä, jättää korealainen mieluusti ruokailun kokonaan väliin. Monissa ravintoloissa ei edes tarjoilla yhdelle hengelle, tai joudut ostamaan vähintäänkin kahden hengen ruoat. Sama pätee myös työpaikkaruokailuun: ruokalaan mennään ehdottomasti yhdessä, porukalla, kaikki saman pöydän ääreen kerääntyen ja vaikkakin supernopea, on toimitus kuitenkin yhteisöllinen tapahtuma. Jos sitten lounasajan tullen kaivaisinkin repusta omat eväät ja ilmoittaisin jääväni kahvihuoneeseen yksin syömään, pidetäisiin sitä vähintäänkin mielenosoituksellisena, ehkä jopa passiivis-aggressiivisena mielenilmaisuna korealaista ruokaa, työyhteisöä ja kulttuuria kohtaan. 

Senkin olen hoksannut, että mikäli haluan ottaa töihin banaanin mukaan, kannattaa huolehtia siitä, että banaaneja on jakaa jokaiselle kollegalle yhteisesti. Suomalaisethan eivät tyypillisesti ole halukkaita jakamaan omia juomiaan ja ruokiaan muiden kanssa. Jo lapsena pelkkä lauantaipussin jakaminen isoveljen kanssa oli tarkkaan säädelty toimitus, ja kun tikkareita olikin pussinpohjalla vain yksi, oli se jo riittävä syy lähes kolmanteen maailmansotaan. Korealaiset sen sijaan tarjoavat vilpittömästi viimeisen herkun ystävälleen ja jäävät mieluusti itse kokonaan ilman. Usein korealaiset tuttavat saattavat myös kipaista lähikioskille vain hakeakseen minulle ja miehelle jotain herkkuja, esimerkiksi suklaata tai sipsejä. Tai baarissa syntymäpäiviään juhlivat korealaisnuoret jakavat syntymäpäiväkakustaan palaset naapuripöydillekin nautittaviksi. 

Tänään ilmestyi töihin kakku (tai itse asiassa kaksi). Kukaan ei tiennyt keneltä, tai miksi, mutta toki perjantain kunniaksi aina kakku maistuu!

Ja aitokorealaiseen tapaan juustokakku syödään sivistyneesti pahvimukista kertakäyttöpuikoilla.


Mielestäni moinen jakaminen on aika hieno tapa ja jotain, minkä todella toivon muistavani myös Suomeen palattuani. Sitä odotellessa vetäydyn kuitenkin vessakopin yksinäisyyteen kuorimaan ainokaisen eväsmandariinini muiden katseilta piilossa...

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Se vaalea, limainen, suolainen ja kallis

En ole mielestäni (aikuisiällä) ollut koskaan mitenkään nirso, olen syönyt hyvällä ruokahalulla niin äyriäiset, sillit, oliivit kuin homejuustotkin, mutta Korean elämä on tietysti vienyt kaikkiruokaisuuden jo ihan uusiin sfääreihin. Ja mitä enemmän itse pääsee yli ruokaennakkoluuloistaan, sitä nihkeämmäksi oma suhtautuminen muuntuu nirsoilijoita kohtaan. Allergiat erikseen, mutta kyllä minua risoo, jos joku ihan heti suoralta kädeltä maistamatta kitisee, että yäk en syö. Ja sitten taas...eipä se olekaan niin mustavalkoista. Itse joudun välillä tsemppaamaan aikalaillakin, että saan tietyt ruoat maistettua, ennen kuin totean, että ei kiitos. Olen ottanut kuitenkin ohjenuoraksi, että aina maistetaan ja sitten vasta todetaan maku. Jos ei ole hirvittävän pahaa, ja jos ruoan tarjoaja hyvää hyvyyttään on ruoan eteesi tilannut (eikä kyseessä ole mikään "syö, jos uskallat -veto"), yritän ainakin pistellä suuhuni puolet annoksesta, mielellään enemmänkin. Onneksi monien korealaisten ruokien kanssa syödään tulisia ja väkeviä kastikkeita; niiden avulla menee vähän niljakkaampikin ruoka liukkaasti kurkusta alas, ja vettä päälle! 

Työpaikkaruokalamme on nyt jo toista viikkoa kiinni. Ja kuten blogin fb-sivuja seuraavat ehkä muistavat, on ruokala toiminut viime aikoina aika vivahteikkaidenkin ruokapostausten synnyttäjänä, eli toisin sanoen ei ihan kauheasti ole harmittanut, että ruokalan ovet ovat tilapäisesti kiinni. Olemme siis suunnanneet yhdessä porukalla lounaalle työpaikan ulkopuolelle, tai vaihtoehtoisesti tilanneet takeawaytä toimistolle. Maanantaina kollegat jo suunnittelivat tämän päivän herkuttelua. Ajatuksena oli, että menisimme herkulliseen ja varsin suosittuun kul- eli osteriravintolaan syömään lounaaksi kul-dolsotbapia eli eräänlaista bibimbapin tapaista riisiruokaa kasviksilla ja ostereilla ryyditettynä. Miehen kanssa kohottelimme hieman kulmakarvojamme, sillä osterit eivät välttämättä ole mitään ykkösherkkua kummallekaan. Olemme niitä kyllä maistelleet sekä kypsänä että raakana, suoraan kuoresta, keitossa, hapatettuna kimchin päällä ja kananmunan seurana pannulla paistettuna, mutta vielä en ole keksinyt yhtäkään syytä, miksi joku maksaa huikeita summia kyseisten suolaisten lönöjen vuoksi. 

Kul-dolsotbap. Ihan hyvää, sitten lopulta (ja kauheassa nälässä).
Ja lisukkeet olivat onneksi ihan herkullisia. Alkupalana tuli tietysti ah, leväkeitto.

"Onkohan ravintolassa mitään muuta kuin osteri-dolsotbapia tarjolla", kysyi mies kohteliaasti kollegoilta. Kyllä juu, älä huoli, sieltä löytyy vaikka mitä muitakin ruokia! Ja niinpä mekin päätimme suunnata tänään yhteiselle lounaalle, sillä olihan meille luvattu kattava menu. Se, minkä korealaiset kollegat tosin unohtivat mainita, oli se tosiseikka, että ravintolasta ei kuitenkaan löytynyt yhden yhtä ei-ostereita-sisältävää annosta. Oli tofukeittoa ostereilla, kalakeittoa ostereilla, osteria ja riisiä sekä osteria ja kasviksia. Osteria sekoitettuna tuliseen kastikkeeseen ja osteria pannukakussa. Vaihtoehdot olivat siis todellakin moninaiset. 

Ja kun sitten jo istuimme pöydässä ja kaikille oli tilattu yhteisesti se riisiruoka, kysyi vielä kollega kuin varmistaakseen, että "Terhi, onhan tämä ihan ok?". Mitä siinä tilanteessa voi enää sanoa, kuin että juu, tottakai, hyvin uppoaa. Ja kun sellaisen valheen vielä lipsauttaa hymyssä suin, tarkoittaa se, että lautasen on myös parempi tyhjentyä, sillä korealaiset silmät tarkkailevat sitä huolellisesti. 

Niin että tulista soosia tänne ekstra-annos, kiitos, ja vettä päälle. Kun sitten olin taltuttanut kahdeksan kymmenestä osterista riisin kera, huokaisin vihdoin helpotuksesta; ei se niin pahaa ollutkaan...kunnes sitten pöytään kiikutettiin vielä jälkiruoka: kiiltävä, tahmainen ja keskeltä raaka, merilevästä ja ostereista paistettu lätty. Luulen, että en ole ikinä nähnyt yhtä esteettisesti epäilyttävää ruokaa, mutta tokihan sitäkin oli maistettava. Ei ehkä huono, mutta ensi kerralla taidan sittenkin jättää osteriravintolan suosiolla väliin.

No eihän se nyt suoranaisesti houkuttele käymään kimppuun..

Reunoilta lätty oli kuitenkin kypsää ja hieman jopa rapsakkaa

Eteläisen Jeolla-provinssin herkku on tehty siis ostereista ja hiusmaisesta, ohuesta ja pitkästä merilevästä. Ja on ihastuttavan raakaa löllöä keskeltä. Maistuisiko?



Ja ne kamalimmat ruoat, mitä Korea päällään kantaa? Ehdottomasti silkkiäisperhosen toukat. Hyvänä kakkosena tulevat ne oranssit, raa'at merestä ongitut mongyet (en tiedä suomenkielistä vastinetta) ja ikuisuusinhokki leväkeitto. Kaikkia edellä mainittuja olen syönyt useammin kuin kerran, joten maun vastenmielisyys on testattu aukottomasti, eikä kysessä ole voinut olla pelkästään epäonnistunut ruoanlaittaja. Lisäksi eräs ruoka aiheuttaa kylmiä väreitä pelkästään siitä kuulemalla, sillä toistaiseksi en onneksi ole vielä henkilökohtaisesti törmännyt siivutettuihin lehmänsilmiin. Jostain kumman syystä ne silmät kuulostavat mielestäni ällöttävämmiltä siivutettuina kuin kokonaisina. Maussa tosin tuskin on merkittävää eroa...

maanantai 2. helmikuuta 2015

Lomakrapul...siis Krabilla

Thaimaan lämmöstä on palattu. Ei sentään palettu, tällä kertaa kun osasimme annostella aurinkorasvaa riittävästi ja monta kertaa päivässä. Rantailun, uimisen, kalastuksen, veneilyn ja melonnan ohella blogisti ehti kunnostautua myös seuraavissa:

Leikin luksusta. Olen kovin nihkeä käymään hoidoissa ja hemmotteluissa arkisin, mutta koska Thaimaassa palvelu on miellyttävää ja kukkarolle kevyttä, käytin viikon aikana koko vuoden hemmottelukiintiön täyteen. Siispä jalkahierontaa, kokovartalohierontaa, niska-selkähierontaa ja vieläpä kalajalkakylpyä, kyllä kelpaa.

Jalat kalanruokana. Kutitti muuten hurjasti enemmän kuin mitä odotin etukäteen, meinasi jäädä koko homma kesken, kun en pystynyt olemaan heiluttelematta jalkojani ensimmäiseen viiteen minuuttiin.

Kalastusreissun anti oli hieman balsamia Cookinsaarten haavoihin; tällä kertaa saimme sentään pikkukalaa runsaasti sekä nämä pari tonnikalaa plus jonkun isommankin vonkaleen. Jätimme kuitenkin kokkailut kalastajille, emmekä raahanneet haisevia kaloja hotellihenkilökunnan iloksi huoneisiimme

Reissun ainoa kuvattu auringonlasku. Olimme aina puoli seiskan aikaan jossain muualla kuin rannalla kameran kanssa...
 
Nousuvesi sai puutkin näyttämään siltä, kuin ne kasvaisivat suoraan merestä

Hankin painonvartijan. Teetin itselleni räätälillä kaksi hyvin tyköistuvaa kauluspaitaa, sillä halusin tai en, on töissä joskus pukeuduttava muihinkin kuin huppareihin ja farkkuihin. Ja koska pitkäselkäisenä ja kapeaharteisena on paitojen shoppailu karmeaa tai suorastaan mahdotonta, osoittautui teettäminen huomattavasti helpommaksi vaihtoehdoksi. Kun vielä napin paikat katsottiin oikein piukalle, tuli samalla ilmeisesti hankittua itselle ikuinen laihdutuskuuri, sillä kangas ei valitettavasti ollut venyvää sorttia...

Kohotin kolesterolia. Söin joka päivä (kyllä, joka ikinen päivä) katkarapuja. Mielellään sekä alkupalana että pääruokana ja paitsi lounaalla, myös illallisella. Rapujen lisäksi maistuivat myös kanaisat keitot ja ihanat kalacurryt. 

Blogisti meloi, mies kuvasi. Oli rankkaa, ainakin toiselle meistä...

Apinoita, yök. Blogisti on kehittänyt itselleen lähes hämähäkkikammoa vastaavan apinakammon.

Hotpan. Maistuis varmasti sullekin (kenellepä ei).

Hämmästelin hedelmiä. Taas kerran piti todeta, miten epäreilussa asemassa Korea meitä pitää; miten ihmeessä voi hedelmät olla muualla niin hyvin saatavilla ja täällä niin vaikeasti tavoiteltavia sekä kalliita? Thaimaassa parasta antia oli tällä hetkellä ananakset, jotka olivat makeita ja mehukkaita sekä niin edullisia... Eilen korealaisessa marketissa sen sijaan kaupattiin kolme omenaa kahdeksalla eurolla. Epäreilua, huutaa blogisti!

Hedelmiä, lisää hedelmiä, puoli-ilmaisia, ihania hedelmiä!!

Kaiken kaikkiaan Krabi oli sopiva pakkasenpakoilukohde Thaimaan ensikertalaiselle. Maisemat olivat todellakin kohdallaan, sillä merestä nousevat kalliot loivat dramaattisen näköalan ja turkoosiakin turkoosimpi merivesi hemmotteli uskomattoman lämpimällä syleilyllään. Turisteja oli blogistin makuun hieman liikaa, eikä ravintoloista kantautuvat "terve terve, täällä hyvä ruoka" -letkautukset oikein saaneet blogistia lämpenemään, mutta edulliset hinnat, lämmin ilmasto ja hyvä ruoka saivat viikon kulumaan joka tapauksessa hieman liian äkkiä. 




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...