perjantai 6. helmikuuta 2015

Mun eväät on sunkin eväät

Ja alle vuorokauden kuluessa siitä, kun edellisessä postauksessa ylpeänä kehuskelin olevani NIIN kaikkiruokainen, sain nöyrtyä myöntämään, että en ehkä sittenkään. Haasteellisia ruokailuja miettiessäni ajatuksissa pyöri kaikenmaailman lölleröt, something-from-inside-the-fish -niljakkeet, sisäelimet, toukat ja muut erikoisuudet, mutta unohdin kokonaan omat ruokarajoitteeni. Tai ei ehkä rajoitteita, mutta nirsoilun kohteet. Niitä on kaksi: mäkkärin (tai hesen, lotterian, burgerkingin, minkä vaan pikaruokalan) majoneesihampurilaiset sekä sokerilimpparit. Ei kuulosta kovin hiuksianostattavalta, mutta häpeäkseni täytyy myöntää, että kyllä blogistinkin nenä joskus rypistyy nirsoiluilmeeseen. Ja niin kävi tietysti torstaina lounastauolla. Mutta nirsoilujutut sikseen.

Korealainen ruoka on kuitenkin pääsääntöisesti sekä terveellistä, että herkullista. Paljon kasviksia, paljon tuoretta, paljon riisiä, paljon kalaa ja mereneläviä. Korealaiseen ruokaan tottuminen vie kuitenkin aikaa, ja vasta nyt parin vuoden jälkeen voin vilpittömästi väittää ymmärtäväni jääkulhossa tarjottavien nuudeleiden, raa'an kalmarin tai pelkistetyn bibimbapin hienouden. Toisinaan, kun kokonaisena öljyssä kieritellyt, ruotoiset makrillit tai riisi perunakastikkeella on alkanut nyppiä, on kotopuolesta ehdotettu, että mikset ottaisi työpaikalle eväitä mukaan, onhan teillä siellä jääkaappi? Mutta asia ei olekaan aivan niin yksinkertainen. 

Toki korealaiset syövät eväitä. Eväslaatikkoruoille on ihan oma sanansakin, doshirak, joka viittaa lähinnä äitien tekemiin, koulurepuista löytyviin eväslaatikkojen sisältämiin herkkuihin, kuten vaikkapa munakasrullaan, kimbapiin tai täytettyihin kolmioleipiin. Myös piknikille ja vaelluksille pakataan tietysti kylmälaukut täyteen erilaisia herkkuja aina kimchistä salaatteihin, marinoituihin kasviksiin ja kaloihin, lihoihin sekä riisikakkuihin. Eväiden syönti Koreassa edellyttää kuitenkin kahta asiaa: eväitä syödään yleensä tietyissä tilanteissa, jolloin kaikilla on eväät mukanaan, ja eväistä pitää aina olla jaettavaksi kaikille. En ole koskaan nähnyt korealaisen syövän omia eväitään niin, ettei jakaisi niistä muillekin. 

Kimbap on eräs suosituimmista korealaisten eväsruoista


Yhdessä syöminen on korealaisille lähes elämän ja kuoleman asia. Jos ei ole ketään, kenen kanssa syödä, jättää korealainen mieluusti ruokailun kokonaan väliin. Monissa ravintoloissa ei edes tarjoilla yhdelle hengelle, tai joudut ostamaan vähintäänkin kahden hengen ruoat. Sama pätee myös työpaikkaruokailuun: ruokalaan mennään ehdottomasti yhdessä, porukalla, kaikki saman pöydän ääreen kerääntyen ja vaikkakin supernopea, on toimitus kuitenkin yhteisöllinen tapahtuma. Jos sitten lounasajan tullen kaivaisinkin repusta omat eväät ja ilmoittaisin jääväni kahvihuoneeseen yksin syömään, pidetäisiin sitä vähintäänkin mielenosoituksellisena, ehkä jopa passiivis-aggressiivisena mielenilmaisuna korealaista ruokaa, työyhteisöä ja kulttuuria kohtaan. 

Senkin olen hoksannut, että mikäli haluan ottaa töihin banaanin mukaan, kannattaa huolehtia siitä, että banaaneja on jakaa jokaiselle kollegalle yhteisesti. Suomalaisethan eivät tyypillisesti ole halukkaita jakamaan omia juomiaan ja ruokiaan muiden kanssa. Jo lapsena pelkkä lauantaipussin jakaminen isoveljen kanssa oli tarkkaan säädelty toimitus, ja kun tikkareita olikin pussinpohjalla vain yksi, oli se jo riittävä syy lähes kolmanteen maailmansotaan. Korealaiset sen sijaan tarjoavat vilpittömästi viimeisen herkun ystävälleen ja jäävät mieluusti itse kokonaan ilman. Usein korealaiset tuttavat saattavat myös kipaista lähikioskille vain hakeakseen minulle ja miehelle jotain herkkuja, esimerkiksi suklaata tai sipsejä. Tai baarissa syntymäpäiviään juhlivat korealaisnuoret jakavat syntymäpäiväkakustaan palaset naapuripöydillekin nautittaviksi. 

Tänään ilmestyi töihin kakku (tai itse asiassa kaksi). Kukaan ei tiennyt keneltä, tai miksi, mutta toki perjantain kunniaksi aina kakku maistuu!

Ja aitokorealaiseen tapaan juustokakku syödään sivistyneesti pahvimukista kertakäyttöpuikoilla.


Mielestäni moinen jakaminen on aika hieno tapa ja jotain, minkä todella toivon muistavani myös Suomeen palattuani. Sitä odotellessa vetäydyn kuitenkin vessakopin yksinäisyyteen kuorimaan ainokaisen eväsmandariinini muiden katseilta piilossa...

6 kommenttia:

  1. Ai kauheeta, siellähän menee vanha kunnon suomalainen (sosiaalinen?) erakkous ihan hukkaan :D
    Nimim. mä kyllä ihan ite syön nämä eväsleipäni....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanos muuta. Introvertti ahdistuu.
      Vielä on blogistila pitkä matka sellaseen "vilpittömään anteliaisuuteen", mitä nyt tulee vaikkapa siihen viimeiseen fazerin suklaapalaan tai omaan eväsleipään, mutta ehkä se siitä...

      Poista
  2. Ihana tuo kakkupala mukissa ja puikoilla, no tietenkin :) taallakin on hyva olla aina mukana tarpeeksi evaita, se on kylla ihan kiva tapa etta bussissa tai matkalla, puistoissa tms. jaetaan evaita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juustokakku oli kyllä jo vähän haasteellinen puikoilla, semmonen normikakku vielä menisi kun siita saisi lohkottua palasia. Vähän täytyy sanoa, että kyllä kai kakku kuuluis kumminkin nätiltä lautaselta syödä (lusikalla!), maistuiskin paremmalta... :)

      Poista
  3. Asuuko sisälläni pieni korealainen, koska ahdistun jos joudun syömään työpaikkalounaani yksikseni? Joskus päivän aikataulu on sellainen, että kaikki muut ovat ehtineet jo syömään ja sitten joudun yksin ruokalaan ja lounas on melkein pilalla :) Ainoa pelastus on Hesarin lukeminen kännykällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olin joskus sellaisessa työpaikassa, missä "olosuhteiden pakosta" (ja ehkä vähän omasta ujoudestakin johtuen) söin kokonaisen vuoden päivät yksin joka päivä täpötäydessä ruokalassa. Usein Aamulehti oli pelastus :) Mutta ei se mitenkään kammota - päinvastoin.

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...