tiistai 31. maaliskuuta 2015

Veri vetää vuorille

Eipä olisi blogisti vielä muutama vuosi sitten arvannut, millainen uusi harrastus löytyy Koreaan muuttamisen myötä. En ole mikään erityisen erähenkinen, en ole koskaan käynyt Suomessa millään päivän sienireissua pidemmällä patikalla, en suunnista enkä muutenkaan himoitse tuntureille samoilemaan. Silti, ikään kuin ihan varkain, on vaeltamisesta tullut yhtäkkiä harrastus. Miten tässä näin pääsi käymään?

Parkkipaikalla on syytä tarkistaa, onko vessassa käyty? Rinteessä ei ole kiva juosta pusikossa, koska siellä on todennäköisesti korealaisia piknikillä.

Aloitetaan "kevyesti" portailla. Jotka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja...

Puolessa välissä maisemat ovat pusikosta käsin tarkasteltuna varsin harmaat. Kyllä se siitä, kunhan kesä tulee. Ja sitten pusikosta ei enää näekään mitään...


Vaellus on korealaisten keskuudessa käsittämättömän suosittua: eräiden laskelmien mukaan jopa joka kolmas korealainen käy vaeltamassa vähintään kerran kuukaudessa. Soulin lähistöllä sijaitseva Bukhansan vaellusreitteineen vetää puoleensa vuosittain jopa viisi miljoonaa kävijää - siis enemmän kuin Grand Canyon! Vaelluksesta on siis tullut varsinainen kansallisharrastus. Ja paitsi harrastus, myös elämäntapa, identiteetti sekä catwalk, sillä korealaisten mielestä vasta varusteet tekevät vaeltajan. Siitä huolimatta blogisti ryntää mäkeen ihan tavallisissa lenkkareissa (niin, kuvitelkaa: ei vaelluskenkiä!), tuulihousuissa ja ei-neonvärisessä takissa. Ilman vaellusrinkkaa tai -sauvaa, ilman pilliä, kuksaa, aurinkohattua, irtohihoja, aurinkovisiiriä, vaellushuivia, pikkupyyhettä, asialle vihittyä lounasboksia ja juomavarusteita. 

Selfie-aika!

Ystävälliset kanssavaeltajat huolehtivat myös meidän ruokapuolestamme tarjoilemalla kurkkua.


Huipulla oli vielä vähän luntakin jäljellä, vaikka alhaalla elohopea kolkutteli jo melkein kahtakymppiä.


Koska suurin osa harrastamistani vaelluksista on ainoastaan muutaman tunnin huipulle ja takaisin -tyyppisiä rykäisyjä, en jaksa nähdä vaivaa. Reppuun uppoaa vesipullo, hedelmiä ja ehkä pientä snäksiä pikkunälän varalta, kamera (joskus pelkkä kännykkä) eikä paljon muuta. Näin vaatimattomilla varusteilla on pärjätty jo kahden vuoden vaellukset, eikä kertaakaan ole ollut sellainen fiilis, että irtohihat tai aurinkovisiiri olisivat olleet juuri The Juttu, mikä olisi ehdottomasti pitänyt pakata mukaan. Tosin korealaisethan luovat moisiin vaatimattomiin varusteisiin alentavia katseita; eihän tuo ole vaeltaja eikä mikään, kun ei yhtään neonväriä ja kilpavarustelua löydy. Eikö edes selfiekeppiä? Tyypillinen korealainen sunnuntaivaeltaja saattaa kuluttaa yhden kesän vaellusvarusteisiin hulppeasti, jopa 800-1000 euroa, ja seuraavana vuonna on edessä tietysti uuteen mallistoon päivitys. (Myönnetään: vaelluskengät ovat omallakin ostoslistalla, mutta toistaiseksi vielä jätän ne muut varusteet korealaisille)

Reiteissäkin on mistä valita. Koreassa on yli 1700 vaellusreittiä, joista valtaosa on hyvin merkittyä, turvallista ja ylläpidettyä polkua. Monien reittien varrella on paitsi rakennettuja rappusia, myös huoltopisteitä, telttaravintoloita sekä vessakoppeja. Reittien alkupäässä on valtavat parkkipaikat, huoltoasemat ja ravintolakeskittymät, puhumattakaan niistä varustekaupoista. Aloittaminen on siis helppoa: kunhan vain osaat valita tavoitteillesi sopivat reitit, on loput kiinni ainoastaan pienestä viitseliäisyydestä, pitkästä pinnasta (sillä sunnuntaisin vuorille kiivetään jonoissa) sekä lompakon paksuudesta. Äläkä unohda sojua!

Oleellinen osa vaellusreissua on vaellusruoka. Tällä kertaa vierailtiin tutussa vuoristoravintolassa, jonka pihassa oli vaikuttavat kokoelmat kotitekoisia doenjang- ja gochujang-tahnoja


Bibimbapia ja vuoristokasviksia. Maistuu!

Ravintolasta olisi voinut ostaa mukaansa myös mitä mielikuvituksellisempia yrttejä ja juuria. 

...jätettiin kuitenkin tällä kertaa hyllyyn. Ensi kerralla sitten...


Korealaisesta vaelluskulttuurista voisi kirjoittaa kokonaisen postaussarjan. Sitä odotellessa, ja mikäli vaelluskuvat ja -tarinat kiinnostavat, katsasta vaikkapa seuraavat postaukset:

- Ensimmäisiä vaelluksia Odaesan-vuorelle
- Raskas vaellus Birobongin huipulle 
- Ruskamaisemia Seoraksanilta
- Lisää Seoraksanin maisemia Ulsanbawilta
- Odaesanin temppeleitä
- Stressaavan ruuhkainen Sogeumgang

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Rahaongelmia

Viime viikonlopun juhlista puheen ollen, ajattelin kirjoittaa muutaman sanasen rahasta ja lahjoista. Kuvituksena toimikoot tällä kertaa kevään ensimmäiseltä vaellukselta Chilseongsanin vuorelta Gangneungista napatut kuvat; sunnuntaina kiipesimme kukkulalle +17 asteisessa auringonpaisteessa. Kevät on jo tulossa!


Kuten niin usein, myös tämä reitti alkoi vierailulla temppelin pihassa. Kyseessä tällä kertaa täysin autiona auringonpaisteessa tönöttävä Daesongsa.

Ensimmäisellä näköalapaikalla. Aurinkoisesta säästä huolimatta huomaa, että kevät on tullut, sillä taivas ei loista enää kirkkaana eikä maisemat näy aivan terävinä, toisin kuin kylmemmällä säällä.

...jaa tonne pusikkoon päin, vai?

Korealaisiin juhliin viedään siis aina rahaa lahjaksi, se on lähes automaatio ja sanomattakin selvää. On tietysti olemassa juhlia, joihin voit halutessasi vielä myös lahjan, mutta raha on paras, turvallisin ja ilmeisesti myös pidetyin lahjuksen muoto. 1-vuotissynttäreille sopivia lahjoja olisivat seteleiden lisäksi lahjakortit läheiseen tavarataloon tai tyyriimmän puoleiset vaatteet synttärisankarille. Leluja ja muuta tavaraa harvemmin kuitenkaan, ellet satu tietämään jotain sisäpiirin erikoistoivetta. 

Myös häihin viedään rahaa, se on oikeastaan sääntö, johon ei juurikaan tehdä poikkeusta. Koska häämenot ovat kaikkineen tyyris tapahtuma, tarvitsee nuoripari tililleen lisäkatetta lahjarahan muodossa. Länsimaalaisista tavoista poiketen myös hautajaisiin viedään rahalahja, se voi kuitenkin olla arvoltaan hieman vaatimattomampi kuin hääjuhlaan kiikutettu rahakuori. Hautajaisrahojen on aikanaan ollut tarkoitus turvata leskeksi jääneen naisen (ehkäpä miesten kuolleisuusikä on alhaisempi?) taloudellinen toimeentulo. Nykypäivänäkin rahat käytetään varmaankin kattamaan hautajaismenot, mitkä tietysti lohkaisevat edelleen suuren osan kulujen muodossa. 

Siellä se tuttu motari kiemurtelee





Rahan antaminen lahjaksi on niinkin arkipäiväinen juttu, että jokaisen hää-, syntymäpäivä- ja hautajaisjuhlapaikan aulassa on takuuvarmasti pankkiautomaatti. Lisäksi aulasta löytyy poikkeuksetta pöytä, jossa on tarjolla valkoisia kirjekuoria ja musta tussi kuoreen kirjoittamista varten. Eli siinä mielessä ratkaisuna varsin helppo ja yksikertainen: menet vain paikalle, nostat automaatista sopivan summan ja sujautat kirjekuoreen. Kirjekuori ojennetaan juhlatilan edessä olevan pöydän ääressä päivystäville "toimitsijoille"; jotka avaavat kuoren, laskevat rahat ja merkitsevät vihkoon, kuka toi minkäkin summan lahjaksi. Asia selvä.

Paitsi ettei se ole ollenkaan niin helppoa. Nimittäin ulkomaalaisena oikean summan valitseminen on tarkkaa ja monimutkaista puuhaa! Olemme vuosien varrella osallistuneet niin syntymäpäiville, häihin kuin hautajaisiinkin, ja aina rahasumman määrittäminen on yhtä ongelmallista. Kun kysymme neuvoa korealaisilta tuttaviltamme, saamme joka kerta toisistaan poikkeavat neuvot. Yksi oleellinen nyrkkisääntö on kuitenkin muistaa, että koskaan, ikinä, milloinkaan ei sovi antaa 40 000 wonia lahjaksi, eikä mielellään mitään nelosella alkavaa ylipäätään, koska nelosen uskotaan tuovan huonoa onnea. 

Lisäksi rahasumma riippuu tietysti suhteestasi lahjan saajaan. Jos paras ystäväsi menee naimisiin, voit aivan hyvin sujauttaa kuoreen vaikkapa 500 000 wonia (noin 400 euroa). Jos taas hautajaiset järjestetään kollegasi edesmenneelle vanhemmalle, voit laittaa kuoreen turvallisen viisikymppisen, joka on niin sanottu perussumma annettavaksi tutuille, työkavereiden sukulaisille ja muille sellaisille, joiden kanssa sinulla ei oikeastaan ole henkilökohtaista suhdetta (sillä kyllä, sinut todellakin kutsutaan kollegan äidin hautajaisiin). Ja jos et pääse paikalle, on silti kohteliasta ja odotettua lähettää rahaa omaisille / päivänsankarille.


Ja piristykseksi pari pientä kirotusvirhettä. Koreassa englanninkielisiin typoihin törmää niin usein, ettei niitä enää edes huomaa, saati jaksa kuvata, mutta välillä nää on aika hauskoja. 


Kun olet tarkkana, voit vaikka löytää itsesi catholic chunchista. Mikä se sitten ikinä lieneekään.

Ja mitä korealaiset sitten tekevät sillä nimi- ja rahasummalistauksella? Se tietysti säilytetään tulevia tapahtumia silmällä pitäen. Ystävämme kertoi, että hänellä on edelleen säilössä omien hääjuhliensa nimi- ja rahalista, josta on varsin kätevää minkä tahansa juhlien tullen tarkistaa, paljonko kyseinen henkilö on hääkassaan aikoinaan sujauttanut. Kun sitten sama henkilö kutsuu ystävämme vaikkapa omille syntymäpäivilleen, lapsensa 1-vuotispäiville tai omaisensa hautajaisiin, vie ystävämme saman summan lahjakuoressa, jolloin ikään kuin velka on kuitattu ja listauksessa olevan nimen päälle voi vetää viivan; homma hanskassa!


tiistai 24. maaliskuuta 2015

Kyllä se on syötäväksi kelpaavaa. On on.

"Ajattele, miten paljon vähemmän tulee syötyä mustekalaa Suomessa" huokaisi mies tänään lounasruokalan jonossa. Niinpä. Miten paljon vähemmän (jos ollenkaan) tulee syötyä merilevää, kalan sisälmyksiä keitossa, hyydytettyä verta tai kanan kivipiiraa. Josko osa korealaisista ruoista meneekin kategoriaan "yhtä vaikeaa niellä kuin tunnistaa", olemme kuitenkin täysin hullaantuneita paikalliseen ruokaan. Päätimme myös ryhdistäytyä uusien ruokien ja ravintoloiden etsimisessä, koska onhan korealainen ruoka ihanaa. Tai ainakin elämys, kuten tänään: pääsimme vihdoinkin kokeilemaan kauan harkitsemaamme vuorikasvisravintolaa Gangneungissa. Kyseisessä ravintolassa tarjoillaan siis ainoastaan vuorilta käsin poimittuja kasviksia ja sieniä riisin kera, ei mitään lihaa, kalaa, kanaa, ei edes papuja tai tofua. Paputahnaa sentään oli käytetty yhden keiton pohjana. 

Pöytään istuuduttuamme totesimme, että 80 % ruoasta oli tunnistamatonta. En osaa sanoa muuta, kuin että ruohoja, lehtiä ja sieniä oli tarjolla. Ja sitä riisiä, tietysti. Mutta olipa kertakaikkiaan terveellisin ateria, jonka olen kuunaan syönyt!

Olkaat siis hyvät, perinteinen jalallakoreasti-ruokapostaus ilman harmaintakaan hajua siitä, mitä lautaselta löytyi. Mutta hyvää oli! Tosin nälkä vähän jäi, ja viherpiiperön leima varmaankin kärsisi hieman, jos toteaisin, että illallisen jälkeen teki melkein mieli kurvata vielä friteerattua kanaa tarjoilevan kojun kautta...no ei vaiskaan. Ei oikeasti menty edes mäkkäriin.

"Joko saa aloittaa?"

Sieniä ja tavanomaisempia "sanchae"-kasveja, siis vuorilla villinä eläviä. Sanchae-bibimbapiin käytetään näitä. En muista nimiä, eikä sillä niin väliäkään, kun ei niille kuitenkaan ole suomenkielistä käännöstä.

Tämä on jotain hyvää kasvia, tätä olen joskus ostanut itsekin kaupasta! Maistuu vähän lipstikalle.

Neilikkaa ei kuulu syödä. Ehkä. 

Lätty oli ehkä tattarijauhosta tehty. Ehkä.

Joku sieni, ehkä. Näyttää epäilyttävästi levältä, mutta eihän vuorilla sellaisia... oli ihan hyvää.

Jossain vaiheessa tarjoilija toi riisin dolsot-padassa. Riisi kauhottiin isoon kulhoon ja taas muistettiin jättää reunoille jämät sitä "tiskivettä" varten.

Itse tehty bibimbap. Nam. Paitsi, että kananmuna olisi kyllä kruunannut annoksen...

Tämä oli koko pöydän ainoa aidosti hämmentävä lautasellinen: salaattia ja sinappia! Miksi, voi miksi??

Tiskivesi-riisiin käytettiin tällä kertaa veden sijasta vihreää teetä. Ei auttanut. Mautonta kuin mikä.

Jälkkäriksi inkiväärijuoma.

Eipä nuo kasvinkeräilijä-mummot omalle työlleen kovin kummoista tuntipalkkaa laske, kun pöydällisen hinta oli 15 000 wonia (noin 12-13 euroa) per lurkki. Ja niiden sentään pitää kiivetäkin sinne vuorelle eka!

Ei ehkä rehellisesti sanottuna makupuolella top kolmoseen yltänyt, mutta ideana, kokemuksena ja uutuutena hyvinkin rahan arvoinen keikka. Ja niin terveellinen, ettei ainakaan kolmeen kuukauteen tarvitse syödä mitään vihreää...

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Synttäreillä keskusteltua

Lauantaina osallistuimme jo toista kertaa korealaisille 1-vuotisjuhlille eli dol-partyihin. Yksivuotissynttärit ovat Koreassa iso juttu, jota juhlistetaan sukulaisten ja ystävien voimin ruoan, juoman ja perinteisten syntymäpäiväriittien merkeissä. Tarkemman kuvauksen juhlan kulusta voit lukea aiemmasta postauksestani (klik), juhlien kulku oli hyvin samantapainen tälläkin kertaa buffetpöytineen, ohjelmanumeroineen ja seremonioineen. Juhlat olivat saman perheen järjestämät kuin viimeksikin, mutta tällä kertaa päivänsankarin roolissa oli kuitenkin tyttölapsi, ja juhlissa oli myös muutamia tuttuja kasvoja, eli ihan erakkona ei tarvinnut pöydässä istua. 

Arvontaa tulevaisuuden ammatista käytiin tälläkin kertaa. Itse veikkasin lääkäriä, joka osuikin oikeaan, mutta arpaonnea ei kuitenkaan ollut tällä kertaa matkassa.

Ja täytyyhän synttäreillä nyt sentään kattavat tarjoilut olla

Jälkkäritarjontaa laidasta laitaan; minimuffinsseja, litsi-hedelmiä, vihreä tee -hyytelöä, sulkaakonvehteja ja niin edespäin ja edespäin. Ruoka oli hyvää ja sitä oli liikaa. Taas. 


Pääsin siis pitkästä aikaa vaihtamaan kuulumisia myös aikaisemmalta kielikurssilta tutun F:n kanssa. Viime aikojen tapahtumia päivittäessämme kerroin F:lle, että olemme muuttamassa takaisin Suomeen jonkin ajan kuluttua. "Ihanko totta, oletteko todella lähdössä, siis ihan lopullisesti?" ihmetteli F pitkään. Olen aikaisemminkin törmännyt ystävieni ihmettelyyn siitä, että ihanko tosissaan meinaamme vielä palata kotimaahamme, ettemme sittenkään jäisi Koreaan pysyvästi. 

"Olen lukenut netistä, että Suomessa on varsin mukavat oltavat elää", totesi ystäväni. "Joo, totta, ihan hyvä siellä on elellä", totesin, johon ystäväni jatkoi "niin, siis sehän on  kuulemma lähestulkoon verrattavissa Koreaan, melkein samanlainen elintaso, eikö?" Katsahdimme miehen kanssa toisiimme, molemmat hieman hämmentyneinä siitä, mitä moiseen pitäisi vastata ja kuin yhdestä suusta molemmat mutisimme "mm-hmm...". Tottahan se on, että filippiiniläisen näkökulmasta Suomen ja Korean oltavat ovat ehkä aika samankaltaiset; on tasalaatuinen ja luotettava terveydenhuolto, on tasokas koulutus eikä tarvitse pelätä kidnappauksia, luonnonmullistuksia, huumekartelleja tai vaikka elinvarkauksia, ja niinpä mekin katsoimme viisaaksi jättää tarkemmat luonnehdinnat Suomen ja Korean eroavaisuuksista sikseen.

Päivänsankarille valmisteltu juhlapöytä kakkuineen, lahjoineen ja kukkineen kaikkineen

Kynttilän puhaltamiseen vaadittiin hieman vanhempien apua

"Mutta onko teillä kuitenkin mahdollisuus sitten tulla takaisin, jos haluatte? Että voitteko myöhemmin palata Koreaan, jos alkaa siltä tuntua?" hän jatkoi, ollen hieman pahoillaan puolestamme, että joudumme lähtemään pois Koreasta.

Niinpä. Miten erilaisissa maahanmuuttajan asemissa olemmekaan; molemmat meistä tuntee itsensä ulkopuoliseksi, molemmat meistä ikävöi perhettään, molemmat meistä kokee, että on jossain muualla kuin kotonaan. Mutta meistä kahdesta blogisti on se, joka voi -ja haluaa- palata kotiin. 

Ja jottei menisi liian dramaattiseksi, niin etsiskelin netistä suomalaisia sananlaskuja liittyen kotiin tai Suomeen, ja löysinkin oikein mainiosti asiaan liittyvän, vai mitäs sanotte tästä...

"Syö missä syöt, mutta kotiin paskalle" - suomalainen sananlasku



lauantai 21. maaliskuuta 2015

Salil eka, salil vika

Kuntosaleja löytyy Koreassa varmaankin jokaisesta kylästä ja kaupungista. Se, millaisia saleja täältä löytyy, onkin eri juttu. Yleisesti ottaen salipuuhia harrastavat nuoret miehet ja viisikymppiset naiset; ahkerimmat salillakävijät ovat todellakin hoikkia ja nuorekkaita, tiukkaan permanenttiin sonnustautuneita tätejä, jotka päivä toisensa jälkeen käyvät tallaamassa juoksumattoa lempidraaman lähetysaikaan sekä tekemässä lihaskuntoa puolen kilon painoilla yhteisjumpissa. Ja täytyy myöntää, että monet korealaiset keski-iän ylittäneet ovat todella kadehdittavan timmissä kunnossa.

Ei sentään meidän vakisalimme, mutta löytyypä Gangneungista tällainenkin...


Saleilla on kuitenkin oma etikettinsä, ja erityisesti meidän ei-ulkomaalaisten-suosimalla salilla etiketin ymmärtämiseen saattaa kulua vuosia. Ensinnäkin, salille mennessä jätetään ulkokengät eteisen hyllyyn ja vaihdetaan jalkaan släpärit. Monet tosin jatkavat treenaamistakin släpärit jalassa, mutta useimmat sentään tallustelevat niillä salin läpi pukuhuoneeseen vaihtamaan sisätossut jalkaansa. Joillakin saleilla tarjotaan kävijöille myös treenivaatteet talon puolesta, eli saat pyjaman näköisen paita-shortsi-yhdistelmän, jolla kelpaa jumpata. Ja mukaan tietysti kolmesta neljään pientä käsipyyhettä siltä varalta, että joku (muka) sattuisi hikoilemaan. Korealaisethan eivät juurikaan hikoile, ja talvella salilla ei kyllä hikoile kukaan muukaan, koska sisälämpötila on monesti vain noin 15 asteen paikkeilla. Omaan salivarustukseeni kuuluu siis poikkeuksetta talvisin pitkät kalsarit ja urheiluhousut, pitkähihainen t-paita ja huppari. Niillä tarkenee nippa nappa; aivan sama, miten kovaa treenaat. Salihanskatkin olisivat kätevät, ei siksi, että niillä ehkäistäisiin känsiä käsissä vaan siksi, että sormet ovat muuten aivan jäässä tarttuessasi rautatankoon. Kesän tullen onneksi helpottaa, kun salin lämpötila nousee 30 asteeseen, eikä ilmastointia edelleenkään laiteta päälle. Tuolloin tosin ne kolmesta neljään käsipyyhettä eivät enää riitä mihinkään. 



Omalla salillamme etikettiin kuuluu muun muassa jättää AINA painot tankoon / laitteeseen. Mielellään kannattaa myös jättää oma kännykkä esim. vapaalle penkille, jotta kukaan ei koskaan tiedä, onko paikka mahdollisesti varattu vai ei. Mutta salillakävijät ovat kyllä poikkeuksetta ystävällistä porukkaa, puhumattakaan työntekijöistä. Työntekijämäärä ja -koostumus vaihtelee hämmentävästi lähes viikoittain, ja tuntuukin, että salin vakikävijöistä noin 75% näkyy toisinaan myös tiskin takana; ehkäpä he tosiaan ovat töissä tai sitten muuten vaan tuntevat olonsa poikkeuksellisen tuttavalliseksi henkilökunnan kanssa. 

Lähtökohtaisesti etikettiin kuuluu myös se, että naiset kävelevät juoksumatolla, polkevat pyörää tai jumppaavat, kun taas miehet nostavat painoja. Salilla käy yksi korealainen nainen, jonka olen nähnyt tekevät normaalisti kuntosaliliikkeitä myös vapailla painoilla, muut turvautuvat yhteisjumppaan ja -joogaan, joka onkin korealaisten keskuudessa äärimmäisen suosittua. Naisena kannattaa muistaa, että soveltuva salivaatetus on tiukat trikoot, joiden päälle puetaan shortsit, ja urheilupaita (ehdottomasti hihallinen), jonka päälle vedetään vielä t-paita tai paperinohut urheilutakki. Ehdoton nou-nou on hihaton toppi; sellaista ei pidä kuin se yksi hullu länkkärinainen (krhm)...


Miesten osalta pukukoodi sisältää kaiken farkuista pohjepituiseen toppatakkiin (!), trikoisiin, t-paitoihin tai jos siltä tuntuu, voit myös treenata ihan ilman paitaakin. Oleellista on kuitenkin kantaa kännykkää mukana ja muistaa poiketa ulkona tupakalla aina sarjojen välissä. 

Ja mitä sitten tapahtuukaan pukuhuoneen kätköissä... noh, siitä olen tainnut mainita joskus aiemminkin. Mitä moninaisimmat kuuraus-, putsaus- ja kuivausoperaatiot ovat kuitenkin jo kokonaan oma tarinansa.

Kolme suosituinta laitetta salilla on kuitenkin ylläoleva "pohkeidenhieromalaite", jonka ääreen istutaan jalat pyörivien puupalikoiden päällä, iki-suosikki tärinävyö sekä laveri, jonka päätyyn kiinnitetään jalat ja joka sitten kallistetaan pystysuoraan asentoon niin, että roikut pää alaspäin. Läskit siis suorastaa valuvat reisistä pois!

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Juhlat on toisaalla

"Juhlapäivä!" julisti suomalainen Soulissa asuva ystävä aamulla facebook-seinällään. Ajattelin ensin juhlan johtuvan ehkä lasten syntymäpäivästä, ehkäpä jonkun pitkään kaivatun ystävän tapaamisesta tai vaikkapa romanttisesta hääpäivästä, mutta ei. Kyseessä olikin jotain vielä parempaa, nimittäin ikkunanpesijä.

Moisia juhlapäiviä ei kuitenkaan Gangneungissa vietetä. Olemme asuneet nykyisessä asunnossamme jo pari ja puoli vuotta, eikä meillä edelleenkään ole koskaan käynyt kauan kaipaamaamme ikkunanpesijää. Mehän asumme seitsemännessä kerroksessa (tosin siellä montussa, siksi suoraan ikkunan ulkopuolella kulkee autotie) eikä ikkunamme avaudu ulos- eikä sisäänpäin, vaan liukuvat ainoastaan rajallisen määrän sivuttain. Rajallisen siksi, että sattuneesta syystä korealaiset blokkaavat vainoharhaisesti kaikki mahdollisuudet tiputtautua ikkunasta alas. Ikkunoita on siis mahdoton pestä omatoimisesti. Ja uskokaa kun sanon, KAIKKI keinot on kokeiltu sekä omasta, miehen, äidin ja appivanhempien toimesta. 

Meidän ikkunamme näyttää edelleenkin tältä, tahmanäppeineen kaikkineen. Huoh ja yäk.


Naapurimme espanjalainen oli jopa niin turhautunut törkyisiin ikkunoihin, että suunnitteli rakentavansa ikkunanpesua varten magneetin avulla liikkuvan mopin, jolloin ikkuna olisi mahdollista hinkata kauttaaltaan. Harmillisesti tosin tuplaikkunan väliin jäävä ilmarako vesitti teoriassa hienon keksinnön. Olemme myös tiedustelleet mahdollista ikkunanpesua ostopalveluna, mutta meille on vain todettu moisen olevan erittäin kallista. Joten me odottelemme. Ja odottelemme. Sillä tarinan mukaan taloyhtiöiden ikkunat pestään parin-kolmen vuoden välein. Arvata toki saattaa, että sinä aamuna, kun me lopulta lähdemme Koreasta ja olemme jo matkalaukkuinemme eteisessä, saapuvat ikkunanpesijät varmasti paikalle. Ja tuolloin blogistilta saattaa päästä ruma sana, jopa koreaksi. 

Sitä odotellessa me kuitenkin ihailemme kevätaurinkoa ainoastaan ulkona, sillä ikkunan sankka savi- ja pölykerros estää kirkkaimmankin säteen tunkeutumisen olohuoneeseemme. Että sellasia juhlapäiviä sitten Soulissa, toteaa blogisti katkerasti.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Kerrostalokyttäystä osa 2.

Suomessa uutisoitiin päivän nettilehdissä kuopiolaisen kerrostalon ilmoitustaululle ilmestyneestä tiedotteesta, jossa kerrotaan vierailuaikoja rajoitettavan kolmeen tuntiin. ”Tällä estämme häiritsevän puheensorinan naapuriasuntoon,” lapussa lukee. ”Täten vieraspysäköintipaikat riittävät hyvin”. Tällaiseen Suomeenko mekin olemme palaamassa? Että omaan kotiin pitää antaa vierailuaikoja kuin johonkin hoitolaan?

Vaikka eipä sillä, ei korealaiset taida olla yhtään sen edistyksellisempiä, mitä tulee kerrostalorauhaan ja etenkin ulkomaalaisten naapureiden kyttäämiseen. Viikolla nimittäin tapasimme jälleen eurooppalaisen ystäväkolmikkomme (ja menemättä vierailuun yhtään sen tarkemmin, mainitsen vain, että onni on omistaa italialais-espanjalaiset ystävät, jotka kutsuvat sinut lasagnelle, ja ranskalainen kaveri, joka on tuonut kotimaastaan lähes 30 pulloa punaviiniä, tarjoten toisinaan ystävilleenkin lasilliset), ja eri taloyhtiössä asuva D kertoi taas huvittavia asioita venäläisiin naapureihin / kollegoihin liittyen. 

Jokin aika sitten kerroin blogissakin venäläisten päässeen paikallisen asuntoyhtiön keskustelupalstan vakioaiheeksi, kun korealaiset pohtivat, miten mahtaa yhteiselo siperialaisten kanssa onnistua. Vaikka keskustelupalstalla päädyttiin ilmeisesti lopulta hiljaiseen hyväksyntään, on asioihin sittemmin tullut käännös, kun venäläiset löysivät omasta ovestaan alakerran naapureiden teippaaman "heippalapun". Lapussa kehoitettiin pitämään pienempää mekkalaa ja olemaan hiljaa iltakymmenen jälkeen (mikä tuntuu oudolta, koska kaikki paikalliset tuntemani perheet laittavat lapsensa nukkumaan vasta puolenyön huitteilla). Eikä siinä vielä kaikki, nimittäin korealaiset olivat kirjoittaneet lapun varmuuden vuoksi venäjäksi!

Enpä tiedä, millaisen kummastuksen aiheuttaisi blogistissa, jos meidän oveemme alkaisi ilmestyä lappuja haparoivalla suomen kielellä... ajatuskin kuulostaa jotenkin karmivalta. Ja aika harva korealainen on koskaan kuullutkaan Suomesta, saati että ymmärtäisi meidän olevan sieltä kotoisin. Aasinsiltana kuitenkin suomalaisuuteen liittyen kuvamateriaalina tällä kertaa otoksia korealaisista aikakauslehdistä; istuin taannoin hammaslääkärin odotushuoneessa, jossa lehteä selatessani pysähdyin äkillisesti tuijottamaan pientä kuvaa lehden nurkassa. Se on Suomesta, sen on PAKKO olla Suomesta! Kuvassa oli metsän ympäröivä järvi, yksi kesämökki rannalla ja pari joutsenta järvellä. Ja kun vihdoin maltoin kääntää seuraavalle aukeamalle, paljastui sieltä sama kuva koko aukeaman kokoisena, alareunaa komistaen suurella fontilla Finland. Kyllä suomalainen suomalaisen järvimaiseman tunnistaa, vaikka sitten koreaksi!



Aalto-maljakko ja muumilautanen sen sijaan löytyivät saman lehtihyllyn naistenlehden sivuilta, sieltä must have -designesineiden joukosta. Toistaiseksi tosin kukaan Gangneugin korealaisista ei ole tunnistanut meidän hyllyssämme majailevia designesineitä, että vielä on matkaa tunnettavuuteen...





sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Vielä ehtii

Selailin joku päivä blogia taaksepäin aina alkutaipaleelle asti. Kirjoitusten, kuvien ja koko blogin tyyli on vaihtunut melkoisestikin ensimmäisistä postauksista, mutta yhtä kaikki on vanhoja juttuja kiva lueskella näin jälkikäteen, koska samalla ne palauttavat mieleen elävästi ensimmäiset viikot ja kuukaudet uudessa, ihmeellisessä asuimaassa. Ja toisaalta myös turhanpäiväiset "mitä tein tänään (-en mitään)"-tyyliset postaukset ovat ihan hyviä päiväkirjamerkintöjä myöhempiä nostalgiatrippejä varten. Samalla tajusin, että en ole viime aikoina ottanut kuvia juuri ollenkaan asuinympäristöstämme ja lähihuudeilta. Siispä kamera olalle ja pipo päähän (kyllä, täällä on plussaa noin kymmenen astetta, mutta ilman ei vaan tarkene) ja iltalenkille mars. Tuloksena tyhjänpäiväisiä kuvia meidän kotikulmista; juuri sellaisia, joita sitten kymmenen vuoden päästä kaiholla kuitenkin katselee. Kaikesta harmaudesta huolimatta. 

Naapurissa on joku romukauppa. Sisällä on tavaraa lattiasta kattoon, kaikkea mahdollista mitä kuvitella saattaa. Kahden vuoden ajan olen todennut, että sisällä pitää käydä penkomassa vielä joku päivä.





Asia on nimittäin niin, että kaikki hyvä (ja joskus vähän hermoja koettelevakin) tulee joskus päätökseen. Kuten meidän matkamme Koreassa. Lähtöpäivä on jo päätetty ja henkinen valmistautuminen aloitettu. Vaikka aikaa on vielä runsaastikin, kummittelee tuleva muutto mielessä päivittäin, niin hyvässä kuin pahassakin. Ja mitä kaikkea vielä pitäisi Gangneungissakin ehtiä: ainakin kerran pitäisi ajaa kaupungin bussilla. Emme nimittäin ole vielä koskaan astuneet paikalliseen vihreään kumijalkaan. Vierailemattomien paikallisnähtävyyksien listalla komeilee edelleen Daegwallyeongin kahvimuseo, joka sekin on kuulemma varsin mielenkiintoinen. Voi olla, mutta toistaiseksi mielenkiinto ei ole vielä raahannut meitä tutustumaan asiaan tarkemmin. Ja ainakin pari kukkulaa on ihan pakko ehtiä vielä valloittaa, mutta onneksi kevät ja vaelluskausi on kohtapuoliin täällä. 


Joen varressa kulkiessa huomasimme vedessä kolmen saukon (pitäydymme kannassamme; saukkoja ne oli, ilman muuta) uiskentelevan, pulahtaen aina välillä kivetyksen reunan alle ja sukellellen ympäriinsä. Kuva ei ehkä kerro ihan hirveästi, mutta kyllä ne ihan oikeita ja eläviä olivat, nuo mustat läntit keskellä jokea.







Pienoinen paniikkikohtaus tosin oli lähellä poiketessamme pitkästä aikaa perinnetorin huonekalukauppaan. Kaksi vuotta sitten, kun torilla tuli kuljeskeltua lähes päivittäin, iskin silmäni pariinkin kiehtovaan korealaiskaappiin, joita kävin ihailemassa vähintään kerran kuukaudessa. Sittemmin olen haaveillut, pohtinut ja suunnitellut kaapin paikkaa tulevassa kodissamme; sovitellut sisustukseen ja pohdiskellut sopivaa paikkaa (ehkä eteiseen, vai sittenkin makuuhuoneeseen...), mutta tänään pyörin kaupassa hätääntyneenä ympyrää, sillä molemmat kaapit olivat kadonneet! Uskon, toivon ja luotan vakaasti siihen, että huonekalukauppiaalla on olemassa jonkin sortin katalooki, josta vastaavat kaapit löytyvät vielä ennen kuin on liian myöhäistä, mutta jossei, en tiedä, voinko koskaan antaa itselleni anteeksi moista täydellisen kaapin menettämistä. 

Mutta jos jotain, niin hedelmien epämääräistä saatavuutta ja hirvittäviä hintoja ei tule ikävä. Onneksi kuitenkin parhaillaan käynnissä oleva mansikkakausi tuo tilanteeseen akuuttia helpotusta..

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...