keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Silmät siivuiksi

Koska aika Koreassa alkaa käydä vähiin, on syytä ottaa järeät aseet ja nopeat liikkeet käyttöön. Siispä illallisiakin pitää ottaa kaksin kappalein päivässä, että kaikki mahdolliset, mahdottomat ja ennalta näkemättömät herkut vielä ehditään maistamaan. 

Totta puhuen blogisti suuntasi tänään pahaa-aavistamattomana ja hyvin, hyvin nälkäisenä ihan tavalliseen korealaiseen grilliin. Vähän (paljon) lihaa grilliin, ja johan alkaa nälkä taittua pienellä kimchin ja itujen avustuksella. Mutta sitten seuraan liittyy lisää väkeä, ja grilli-illallista jatketaan tilaamalla yhä uusia ja uusia ruokia. Lihaa, sieniä ja siannahkaa. Kimchiä ja valkosipulia. Maha alkaa olla täynnä. 

Eilisellä iltalenkillä bongattu, ilmeisen suosittu ravintola oli hyvä valinta.

Jos koskaan eksyt korealaiseen grilliin, suosittelen galbia. Ei samgyeopsalia, vaikka sillä on vankka kannatus korealaisten keskuudessa. Galbi on hieman vähärasvaisempaa ja oikein maukasta.


No mutta otetaan vielä kierros, pitäähän sitä kaikkea maistaa. Kuten vaikkapa kovia riisikakkupötkylöitä grillattuna (maistui muuten juuston ja pullataikinan sekoitukselle, ja oli jotenkin kummallisen koukuttavaa). 

Jättiannos siannahkaa maksoi vain 3000 wonia (reilut pari euroa). "Se on pelkkää kollageenia, tekee todella hyvää iholle" suositteli ystävä. Noh, jos se kerran on hyvää iholle, niin...

Maha on ääriään myöten täynnä; laskun maksu ja pihalle. "Miten ois, vieläkö käydään nopealla iltapalalla" kysyy kollega. "Very simple snack", johon nyökyttelemme hieman hämillämme. Okei, jos nyt jotain pientä...

Ja niin saavumme japanilaiseen sushiravintolaan. Penkille kiipeää blogisti vatsansa viereen. Tarjoilija kantaa pöydän täyteen riisikakkua, hillosipulia ja majoneesikastikkeella maustettua pastasalaattia. Ja hetken päästä vielä jättimäisen lautasellisen sashimia.

Idut, riisisnaksit ja chilit olisivat riittäneet yksinkertaiseksi iltapalaksi vallan hyvin...

...mutta kun eteen tuotiin lautasellinen sashimia, löytyi vatsasta vielä yksi uusi, kalanmentävä kolonen


Kala näyttää niin herkulliselta, ettei sitä voi vastustaa. Ja kalahan menee toki ihan eri vatsaan kuin liha, eikö? Kun sitten vatsa on jo ratkeamaisillaan, toteaa kollega, että maistetaanpas vielä kalansilmäsnapsit. No ilman muuta, kerrankos sitä! 

Kokki kaivaa pakastimesta jättimäisen kalansilmän, esittelee sitä hetken kulhosta ja nappaa sitten leikkulaudalle. Terävä veitsi ja salamannopeat kädet siivuttavat jäisen silmän jäähiutalemaiseksi rouheeksi. Kokki annostelee sitten siivutetut silmät sojun joukkoon ja esittelee vielä lopuksi, miten hassun venyvää ja hyytelömäistä se silmä itse asiassa onkaan...

Jättimäinen silmä. Miten ihmeessä tuo mahtuu pieneen snapsilasiin, pohdin itsekseni..

...ai se viipaloidaan...

Näyttää melkeinpä jäähiutaleilta. Tuostahan saisi kätevästi vaikkapa kalansilmäjäätelöä?

Silmänsiivut snapsilasiin, kippis ja kulaus. Yksi riitti, kiitti.

Ei muuta kuin kippis. Täytyihän se tämäkin vielä kokeilla (eikä se oikeasti maistunut tai edes tuntuntut miltään. Paitsi pahalta sojulta). Mutta en nyt ehkä ihan varauksetta suosittele, että lähivesistöstä mato-ongittujen särkien punaisia silmiä alkaisitte yömyssyn joukkoon sekoittamaan; ei se NIIN hyvää ollut.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Noni, moro!

Juhannusta ei sinänsä Koreassa vietetty, vaikka sunnuntaiaamun olon perusteella olisi voinut toisin luulla. Viikonloppua vietettiin kaksien läksiäisten merkeissä, perjantaina työporukan kesken Pyeongchangissa ja lauantaina tutuilla kotikulmilla Gangneungin kavereiden seurassa. Samalla saimme syötettyä korealaisille kätevästi kaikki pakastimen uumenista löytyneet Suomi-herkut, kuten hirvisalamin, savustetun poron, muikut, saaristolaisliput sekä salmiakkisuklaat. Ja kun pöytään katettiin vielä kunnon satsi kimchiä sekä suklaakakkua, oli luvassa unohtumattomia makuyhdistelmiä - kimchi ja täytekakku ei muuten ollut hullumpi makupari, mutta ehkä kuitenkin jätän kimchikakun jatkokehittelyn sikseen.

Olin etukäteen kammonnut läksäriviikonloppua, sillä en ole kovinkaan innokas hyvästien jättäjä. Olen vuosien myötä oppinut mieheltä hyvin nopean ja yksinkertaisen "noni, moro" -tyylin, joka ei jätä sijaa vetistelyille, halailuille tai "kyllä me vielä tavataan" -lupailuille, vaan hyvästit jätetään huolettoman hyvällä fiiliksellä nopeasti ja kivuttomasti heipaten. Korealaiset sen sijaan rakastavat pitkiä ja vaivaannuttavia hyvästejä - jo ihan tavallisen sunnuntaivierailun jälkeen hyvästejä jätetään vähintäänkin kymmenen minuuttia kerrallaan, vaikka jo seuraavana päivänä taas nähtäisiin. 

Mutta hyvästelyistä selvittiin hyvällä fiiliksellä, ilman niiskutusta ja silmäkulmien pyyhkimistä. Toki fiilis oli haikea, mutta lohduttaudun tiukasti sillä ajatuksella, että Koreaan vielä palataan, ennemmin tai myöhemmin. Viimeistään sitten olympialaisia katsomaan; majapaikka on tietenkin jo sovittuna. 



Ja siten pyörähti viimeinen viikko Koreassa käyntiin. Turhalle haikailulle ei ole sunnuntaina ollut aikaa, sillä päivä on kulunut tehokkaasti viimeisiä pyykkikoneellisia pesten ja matkalaukkua pakaten. Miten ihmeessä mahdutat yhteen matkalaukulliseen sekä kuukauden kesälomavaatteet niin urheilun, juhlimisen, kaupunkimatkailun kuin luontoseikkailun osalta, kun samaan laukkuun täytyy myös mahduttaa toisen kuukauden verran työvaatteita, tietokone oheistarvikkeineen sekä Suomen viilenevään loppukesään soveltuvat vermeet tuulitakkeineen kaikkineen? Huomenna blogistin koti pakataan pahvilaatikoihin ja laivataan kymmenen viikkoa maailman merillä, ja yhdellä matkalaukulla tulee pärjätä aina syyskuun puoliväliin asti. Pitäkää siis mielessä, että mikäli blogisti saapuu töihin verkkareissa tai sukujuhliin släpäreissä, ei se ole ihan kokonaan Korean syytä.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Harkittu heräteostos

Jo ensimmäisestä Korean syksystä saakka olen haaveillut korealaiskaapista, sellaisesta puisesta perinteisestä, jossa olisi jotain kauniita yksityiskohtia ja joka ei missään nimessä noin muuten sovi sisustusmakuuni lainkaan. Mutta jostain kumman syystä se kaappi vain kummitteli mielessä yhä uudelleen ja uudelleen, ja kiersin Gangneungin perinnekalustekauppoja niin usein, että myyjät todennäköisesti jo luopuivat toivosta, ettäkö se vaalea ulkkari ikinä ostaisi mitään. 

Sillä onhan ne aika erikoisia. Eikä sovi minkään kanssa yhteen. Ja hintaakin niillä on. Ja ovat jotenkin kornin näköisiä.

Mutta sellainen oli pakko saada, nyt tai ei koskaan. Ja lopulta ostettiinkin sitten ihan eri, kuin mitä alunperin oltiin ajateltu. Ostosreissun tuloksena siis hartaasti harkittu heräteostos.


Siellä se nyt nököttää huoneen seinällä, muuttomiehiä odottamassa.


Jottei kaappi kuitenkaan tuntisi itseään ihan yksinäiseksi korealaiseksi kaiken skandinaavisen keskellä, niin sain yllättäen työkaverin vaimolta läksiäislahjaksi upean korealaisen lampun. Kollegan vaimo harrastaa lamppujen tekemistä, ja teos on siis alusta loppuun itse tehty, mikä tietysti vielä lisää arvoa entisestään. Lampun varjostinosa on korealaista perinteistä paperia, hanjia, ja myös itse lampun jalkaosa on sekin jonkinlaisesta paperista tehty ja lakattu sitten kovaksi, puun näköiseksi massaksi. 

Käsin tehty, alusta loppuun. Varjostimen merkki symboloi kuulemma onnea ja kaikkea hyvää.


Että nyt on sitten korealaista sisustustakin hankittu. Nimittäin ostettiin tässä muuttotohinassa uusi asunto (ei sentään korealaista kuitenkaan, vaan ihan suomalainen). Nyt on siis vihdoin myös osoite, minne muuttokontti lähetetään!

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Hämmästyshuttu

Kotopuolessa hämmästyshutuksi kutsutaan jälkiruokaa, johon sekoitetaan puolukoita, talkkunajauhoja ja kermavaahtoa. Herkkua, jonka olemassaoloa en ole muutamaan vuoteen edes muistanut. Mutta aika hämmentäviä huttuja sitä on Koreassakin lautaselta löytynyt ja tänne blogiinkin asti päätynyt. Kyökkipuoli on kuitenkin jäänyt viime aikoina vähemmälle huomiolle, koska a) mitään kovin kummallista emme viime aikoina ole syöneet ja b) kummallisiinkin tottuu niin äkkiä, ettei ne enää tunnu kirjoittamisen väärtiltä. 

Mutta kerrotaanpa, mitä löytyi viime torstain hämmästyshutusta: aloitetaan isolla padalla. Pata on täynnä lientä, kevätsipulia, karibi- ja sinisimpukoita, merikorvia ja kaiken kruunaa keskellä kiemurteleva, raaka mustekala. Eläin- ja niljakeystäville kerrottakoon, että kiemurtelusta huolimatta mustekala oli kyllä ensin tapettu ja sisälmykset poistettu, eli elävältä keittämisestä ei ollut kyse. 






Kun mustekala on ehtinyt muutaman minuutin kiehahtaa, noukitaan se pois keitosta ja saksitaan palasiksi erilliselle lautaselle yhteisesti nautittavaksi. Keitosta aletaan onkia merikorvia ja simpukoita syötäväksi. Kun simpukankuoret ovat vähentyneet, paljastuukin keiton sisuksista kokonainen kana. Kanan lisäksi myös perunaa, valkosipulin kynsiä sekä taateleita. 



Kun kanakin on syöty, alkaa keiton pohjan kauhominen. Vielä viimeiset simpukat ja muutama makeaksi kypsynyt valkosipuli. Ja lopulta myös kanan kaula. 





Koska korealainen ei tunne vatsaansa täydeksi ilman riisiä tai nuudeleita, tilataan vielä nippu paksuja vehnänuudeleita jälkiruoan virkaa toimittamaan. Nuudelit heitetään pitkään muhineeseen liemeen ja annetaan imeä viimeisetkin simpukka- ja kanamaut itseensä. Ja oli muuten hyvää, alusta loppuun asti!


tiistai 9. kesäkuuta 2015

No MERSkeles sentään

Viime päivien small talk -aiheet ovat olleet jotakuinkin yksioikoisia, sillä kaikkien korealaisten huulilla (ei onneksi kuitenkaan ihan kirjaimellisesti) on tietysti MERS-virus. Päivälehdet, uutislähetykset sekä radiokanavat ovat tautia pullollaan, eikä asiasta kertakaikkiaan voi välttyä kuulemasta päivittäin. Tuntuu kuitenkin hassulta, että 50-miljoonainen kansa menee sekaisin viruksesta, johon on tähän mennessä menehtynyt kuusi kansalaista, jotka hekin ns. riskiryhmiin kuuluvia. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että vuoden 2010 sikainfluenssaan menehtyi Suomessa noin 50 henkilöä. Ja ihan normaaliin kausi-influenssaan kuolee Suomessa vuosittain noin tuhat ihmistä. 



Ei sillä, etteikö toki asiaan kannata suhtautua sen vaatimalla vakavuudella; esimerkiksi Soulin kaltaisessa miljoonakaupungissa tartuntojen leviäminen tapahtuu tietysti räjähdysmäisesti, ellei tilannetta suitsita heti alkuunsa. Mutta että sulkea nyt 1800 koulua MERSin vuoksi... tuntuu tosiaan pienoiselta ylireagoinnilta.

Gangneungissa tilanne ei juuri näy katukuvassa millään tavalla. Soulissa on kuitenkin havaittavissa normaalia enemmän kasvomaskeja sekä normaalia vähemmän ruuhkia, mikä on tietysti osaltaan seurausta siitä, että vanhempien on jäätävä töistä kotiin hoitamaan lapsia, jotka ovatkin koulunpäivän sijaan kotona. Itse en ole juuri viruksesta välittänyt, eikä se ole vaikuttanut omiin suunnitelmiini. Kunhan nyt kuitenkin selviäisin ilman kesäflunssaa, jotten joudu juuri ennen Ameriikan reissua vielä karanteeniin yskäistyäni vahingossa lentokentällä...

Mies naureskeli korealaisten ahkerasti viime päivinä viljelemälle hygieniaopastukselle; on tosiaan hieman ristiriitaista, että paikallisia muistutetaan välttämään ruuhkaisia paikkoja, kouluja ja työpaikkoja, pesemään ahkerasti käsiä ja käyttämään kasvosuojaa, mutta sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, että tänäkin iltana noin 30 miljoonaa korealaista istuu ravintoloissa kierrättämässä yhteisiä sojulaseja huulilta toisille, syömässä lusikallaan yhteisestä soppakulhosta ja syöttämässä kanssaruokailijoita suoraan kädestä suuhun... Vai mahtaako runsaasti nautittu soju suojata myös virukselta?

 

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Ennen uusia tuulia

Blogissa on tullut jo moneen otteeseen todettua, että aika Koreassa käy vähiin. Nyt ollaan varmaankin jo siinä vaiheessa, että lähtöpäivän voi vihdoin julkaista, nimittäin lauantaina 27. kesäkuuta noin puolenpäivän maissa jätämme Korean jälleen kerran taaksemme, mutta tällä kertaa toistaiseksi lopullisesti. Kotipaikka vaihtuu takaisin Suomeen ja kesäloman jälkeen koittaa aivan uudet tuulet Pirkanmaalla. 

Mutta ennen kuin päästään niihin uusiin tuuliin, on edessä vielä jotain huikeaa. Sillä mitä lähemmäksi lähdön hetki tulee, sitä haikeammalta alkaa tuntua; yhtäkkiä yllätän itseni pohtimasta, että olishan tänne vielä vähän voinut jäädä, vaikka ihan totta puhuakseni nyt on juuri hyvä hetki palata Suomeen. Se ei silti vähennä yhtään sitä hyvästienjätön tuskaa tai tunteiden haikeutta, mutta ennakkoikävän ja lähtöahdistuksen torjuntaan on onneksi kehitetty jo ajoissa hyvä lääke: pitää olla jotain niin mahtavaa, mitä odottaa, että aina haikeuden iskiessä voi siirtää ajatukset tuleviin viikkoihin. Eli blogistin kesälistalle laitetaan ruksittaviksi ainakin seuraavat kokemukset:

- syötyjä hampurilaisia: minimissään kahdeksan, tavoitteena kaksitoista
- nähtyjä suomalaisia: ainakin kuusi (ja nähtyjä korealaisia varmaankin noin 1,5 miljoonaa)
- kuvattuja kylttejä ja tienviittoja: neljä nyt heti tulee mieleen...
- motelliöitä: lähemmäs kolmisenkymmentä
- ajettuja kilometrejä...eikun maileja: reilut 2000
- lennettyjä lentoja: viisi (huh) joista ison meren päällä (huhhuh) kaksi
- erikoisia oluita: ainakin kymmenen. Isoa.
- näköalapaikkoja: toivottavasti enemmän kuin viisi
- kertyneitä kiloja (siis muitakin, kuin matkalaukkuun meneviä): toivottavasti alle viisi...
- tyhmiä päiviä: ei yhtään!

Joko arvaatte? (alta löytyy viiden pisteen kuvavihje)

Etukäteislaskelmien mukaisesti kyltti numero kolme...

Nii-in! Blogisti miehineen pakkaa kamat muuttokonttiin kohti Suomea, mutta oma takamus istutetaan lentokoneeseen ja asetetaan nokka kohti päinvastaista suuntaa, nimittäin Kanadaan ja USA:han. Muutaman päivän visiittiä Vancouverissa seuraa USA:n road trip, hengähdystauko Chicagossa ja lopulta siivet kohti koto-Suomea. Eli kun kun seuraavan kerran oikein alkaa silmäkulma kostua muuttostressin keskellä, niin täytyy vain pistää youtubesta soimaan Vivaaaa Las Vegas....

keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Hakukriteerit kunnossa

Aamupalaa syödessä törmäsin mielenkiintoiseen uutiseen Korean Timesin sivuilla. Kyseinen kirjoitus kertoi korealaisten yritysten rekrytointikäytännöistä ja erityisesti siitä, miten erikoisia ja epäolennaisia kysymyksiä korealaisessa työhaastattelussa voi edelleenkin tulla vastaan. Suomessahan ollaan jo siirtymässä niin kutsuttuihin anonyymeihin rekrytointeihin, jolloin esimerkiksi hakijan nimi, ikä ja sukupuoli on kokonaan rekrytoijalta näkymättömissä. Koreassa sen sijaan ceeveen lähettäminen esimerkiksi ilman kuvaa on lähestulkoon ennenkuulumatonta. 

Rekrytointimessuilla oli kymmenien metrien jono CV-kuvakonsultaatioon, jossa asiantuntija opasti työnhakijoille parhaat photoshoppaukset omaa kuvaa koskien. Lisäksi palveluihin kuului muun muassa värianalyysiä, eli ohjeita siitä, minkä värisessä paidassa kannattaa kuvaan tulla. 

Työnhakuständien lomassa oli tietysti naisten puuterihuoneita, mitkä todellakin olivat puuterihuoneita peileillä ja penkeillä varustettuna (eikä siis kyseessä ollut kauniimpi nimitys vessalle). Sillä pitäähän jokaisen työhaastattelun välissä päästä puuteroimaan!

Illalla palasin takaisin Korean Timesin ääreen samaista etusivun juttua etsimään, mutta artikkeli olikin mystisesti kadonnut; sitä ei löytynyt etusivulta eikä arkistosta, mutta ahkera kuukletus tuotti tälläkin kertaa tulosta, ja artikkelintynkä löytyi vielä Korea Times US -sivustolta. Mahtoiko olla niin, että suurten yritysten, kuten Hyundai Heavy Industriesin mainitseminen julkisesti epäimartelevassa tekstissä ei ollutkaan ihan kaikkien mieleen, joten artikkeli pyyhkäistiin nopeasti takavasemmalle ilmestymisensä jälkeen...

Juttu oli kuitenkin huikea läpileikkaus korealaiseen, äärimmäisen kilpailulliseen työkulttuuriin. Pääosin artikkeli kertoi siis siitä, miten eri yritysten rekrytointilomakkeilla kysytään edelleen työnhakijoilta sellaisia enemmän tai vähemmän relevantteja seikkoja kuten pituutta, painoa sekä silmien väriä, mutta myös esimerkiksi vanhempien ammatteja ja palkkoja sekä tiettyjä fyysisiä piirteitä. 

Eräs työnhakija kertoo artikkelissa, miten kysymykseen ei voi jättää vastaamatta, sillä "jos jätät hakulomakkeeseen tyhjän kohdan, ei sivu suostu lähettämään hakemusta eteenpäin. Joka kysymykseen on siis pakko vastata." Muita varsin mielenkiintoisia kysymyksiä rekrylomakkeella olivat muun muassa tiedustelu siitä, miten paljon alkoholia hakija pystyy nauttimaan sekä myös kysymys siitä, asuuko hakijan perhe omistus- vai vuokra-asunnossa. Selvyyden vuoksi todettakoon, että ilmeisesti korealaisesta näkökulmasta alkoholinkulutus on siis hyve, suorastaan edellytetty piirre ("sillä eihän mikään työnantaja halua työntekijää, joka ei pysty juomaan kunnolla!"). Suomalainen kun voisi äkkiseltään kuvitella juuri päinvastoin.

Artikkelin luettuani en oikein tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Ainakin se on selvä, etten todellakaan haluaisi hypätä korealaisen työnhakijan saappaisiin. 



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...