maanantai 27. heinäkuuta 2015

Jos motellielämä alkaa tökkiä...

...kurvaa Wallmartin pihaan ja käy ostamassa teltta ja makuupussit. Älä kuitenkaan osta tyynyä tai patjaa, koska eihän me korealaiset semmosia... Kärky Yosemiten tupaten täyteen buukattujen leirintäalueiden peruutuspaikkoja ja nappaa sieltä sopivat (tai ne ainoat mahdolliset). Täytä reppu makkaralla, hedelmillä, pähkinöillä, punaviinillä ja vaahtokarkeilla. Älä unohda polttopuita. 

Riittääköhän toi kilo vaahtokarkkeja varmasti?

Bongaa menomatkalla karhu. Ihan oikea, sellainen karvainen ja elävä, ilman eläintarhan aitausta. Nielaise paniikinpoikanen ja totea itsellesi, että onhan siellä leirintäalueella ne vahdit ja kaikkea.

Siellä se menee. Valitettavasti ei ollut niin kuvauksellinen tyyppi, että olisi enää halunnut näyttää naamaansa kameralle.

Saavu pelipaikalle. Lukitse kaikki ruokatavarat, kosmetiikat, suihkeet, shampoot, huulirasvat, yskänpastillit ja vesipullot karhunkestävään metalliboksiin. Ei paniikkia, ihan rutiinitoimenpidehän tämä vaan...

Lähde iltakävelylle. Bongaa peura.


Pystytä teltta ja sytytä nuotio. Grillaa makkarat, avaa viini ja sulata vaahtokarkit nuotiolla. Ala haarukoida ruokaa pilkkopimeässä lautaselta suuhun, tässä vaiheessa ei kannata olla ennakkoluuloinen (kannattaa kuitenkin yrittää osua haarukalla ruokaan ja saada se suuhun saakka. Vaahtokarkki ja sinappi on ihan mukiinmenevä yhdistelmä).


Siivoa jälleen kerran kaikki ruoat, juomat, rasvat, hiuslakat ja kosmetiikat karhuboksiin. Kömmi telttaan kompuroimatta pimeässä, kaivaudu makuupussiin. Nouse ylös ja kiikuta vielä hupparin taskuun jäänyt viimeinenkin huulirasva karhuboksiin. Sulje korvat epämääräisiltä askelten ääniltä ja nuku sikeästi aamuun saakka. 

Herää, syö aamupala ja lähde reippailemaan. Saa puuskuttaa siinä vaiheessa, kun joku semmonen kevyt ja lyhyt vaellus osoittautuu ihan muuksi. 

Taustalla Vernal Falls, ensimmäinen etappi. Jatkoimme vielä Nevada Fallsin yläpuolelle saakka.

Nevada Falls


Pysähdy taukopaikalle ja kuori banaani. Haukkaa banaania. Huomaa lähistöllä sarvekas utelias. Tuijota kiihtyvällä vauhdilla kohti tulevaa sarvekasta. Haukkaa nopeasti viimeinen pala banaania. Nosta kädet ilmaan, huuda kovaan ääneen ja yritä näyttää uhkaavalta. Totea, ettet olisi uskonut peuran himoitsevan banaania niin paljon?

Eihän se tänne...eiku tulee se...tee jotain!!

"Pöö!! Pööööö! Hus!!


Kiipeä ylös. Tasaa hengitys, ota maisemakuvat. Kapua alas. 




Tuntuuko joskus siltä, että on pakko nostaa jalat ylös?

Näe metsikössä noin ketunkokoinen, sievä kissaeläin: ilves, vau!

Palaa leiripaikalle. Totea, että on aikaista alkaa sytyttämään nuotiota, ja jotain tekemistä pitäisi keksiä. Kaiva esiin nanoblokit ja kokoa pienen pienistä palikoista alpakka. Huomaa, että alkaa sataa. Siirrä polttopuut karhulaatikkoon sateensuojaan. Vedä hupparin päälle takki ja shortsien tilalle pitkät housut, huokaile kumisaappaiden perään. Mene autoon. Laske salamoiden ja jyrinän eroa; totea, että se on ihan tässä. 

Alpakka. On se.

Aja läheiselle huoltoasemalle ja osta sytytysnestettä. Seiso sateessa, yritä suojata polttopuita pahimmalta kastumiselta ja kaada pullollinen sytytysnestettä nuotioon. Sytytä puut. Sytytä uudelleen. Sytytä vielä kerran. Uudelleen. Lisää sytytysnestettä. Uudelleen. 

Grillaa makkarat, vaahtokarkit ja grillaukseen tarkoitetut popkornit. Syö autossa, koska ulkona sataa kaatamalla edelleen. Totea, ettet ainakaan aio nukkua tuolla kaatosateessa. 

Grillipopparit

Tadaa!

Kömmi kuitenkin telttaan; totea, että se on ihan kuiva sisältä. Huomaa, että sadekin loppui. Nukahda tyytyväisenä ja nuku sikeästi aamuun saakka. Älä edes muista niitä karhuja.

Ja aamu valkeni ilman sadetta (mutta ens yö nukutaan kyllä motellissa).

lauantai 25. heinäkuuta 2015

(Huitsin) Nevadassa

Zionin jälkeen mietimme, mikä olisi seuraava kohde. Ei ollut erikoisempia suunnitelmia, ja tutkailimme kartalta, mihin suuntaan haluaisimme ajella. "Mennään jonnekin ihan outoon paikkaan"...ja siitä se ajatus sitten lähti. Eli matkaa 300 mailia, reitti läpi kertakaikkisen tyhjän Nevadan, jossa luvassa vain suoraa, lisää suoraa ja vielä suorempaa tietä, Extraterrestrial Highway ja salainen Area 51, välipysähdyksenä hämärääkin hämärämpi Rachel ja päätepisteenä oudoin paikka mitä kartalta löytyi (ja missä kuitenkin oli motelli), eli Tonopah. Niin, en minäkään ollut kuullut... 

Nyt tarkkana!

Katseet olivat tiukasti taivaalla koko matkan, jospa sitä vaikka näkisi niitä matalalla lentäviä "aluksia"


Keskellä kertakaikkista tyhjyyttä oli Rachel, jonkinlainen keskittymä, mutta ei kai hyvällä tahdollakaan voi puhua edes kylästä, saati kaupungista. Löytyi sieltä kuitenkin Little A'Le'Inn, jossa kolme hyväntuulista mummelia myi ufotavaraa sekä piti ravintolaa ja ilmeisesti myös jonkin sortin majoitusta.



..."ja tämä tarina on tosi"

Blogisti oli kuski, mies sai maistaa alienolutta.


Niin, kyllä mekin uskotaan!

Matka jatkui kohti Tonopahia, edessä (ja takana) noin 20 kilometrin suoria, joiden jälkeen loiva mutka ja seuraava 20 kilometrin suora. Onnea on vakionopeudensäädin ja kaistavahti.

"...eiks tää koskaan lopu?"

Ja lopulta saavuimme Tonopahiin: 2500 asukkaan kylä komeili entisen hopeakaivoksen rauniolla keskellä Nevadan autiomaata. Tonopahissa oli kuitenkin kyläksi kovin mukavat puitteet, sillä kävelymatkan sisältä löytyi useita motelleja, ravintoloita, panimo sekä tietysti asiaankuuluva kasino. Vietimme aurinkoisen iltapäivän motellin terassilla jutellen kahden paikallisen eläkeläisen kanssa Tonopahin historiasta, kaivoksesta, heidän elämästään sekä Tonopahin nykytilasta. Paikka on jotakuinkin ainoa sivistynyt stoppi Renon ja Vegasin välillä, joten matkaajille se on ainoa vaihtoehto helpottaa kuivaa kurkkua, korjauttaa hajonnutta autoa tai käydä vessassa. Paikalliset kertoivat myös, että paljon porukkaa joutuu jäämään Tonopahiin odottamaan hajonneeseen autoonsa uusia osia: "siinä menee helposti viikkokin, kun osia lähdetään tilaamaan..." jolloin itselleni tuli niin karmivat U-käännös Helvettiin -vibat, että oli pakko laittaa pöydän alla sormet ja varpaat ristiin toivoen, että meidän Chevrolet sentään kestäisi vielä hetken matkaa...

Kylän keskellä oli historiallinen Hotelli Mizpah, jossa huonehinnat alkoivat noin 150 euron huitteilta. Hotelli on avattu vuonna 1907 ja restauroitu varsin mukavaan kuntoon. Mutta kuka kumma tulee Tonopahiin yöpymään niin kallissa hotellissa?

Hotellissa oli tietysti kasino, Nevadassa kun ollaan. Lisäksi varsin mukava aulabaari ja kaunis kahvila.

Meidän majapaikkamme sen sijaan olikin "hieman vaatimattomampi"...

Paikallinen kirppis myi aseita ja koruja. Ei ostettu kumpiakaan.

Illalla aurinko laskeutui kukkuloiden taakse. Tähtiä ei kuitenkaan näkynyt, eikä myöskään lentäviä lautasia, vaikka niitäkin ahkerasti tiirailtiin...

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Kanjoni nro 3: Narrows (Zionin luonnonpuisto)

Blogin luonne onkin yllättäen muuttunut vaellusteemaiseksi. Tai no, yllättäen ja yllättäen, mutta sanotaan niin, että emme matkalle lähtiessämme arvanneet, että kiipeäisimme vielä monen vuoren päälle ennen Suomeen paluuta. 

Omakohtaisesti suurimmat odotukset luonnonpuistojen ja maisemien suhteen olin ladannut Grand Canyonille - se on kuitenkin kuuluisin, suurin ja kaunein, tai niin ainakin olin kuvitellut. Sitä en kuitenkaan arvannut, että se olikin itse asiassa Utahissa sijaitseva Zion, joka vei blogistin sydämen mennessään. 

Saavuimme Zioniin idästä, Kanabin suunnasta. Ensimmäisenä meidät vastaanotti mahtava auringonpaiste ja siinä köllöttelevät biisonit laitumellaan. Jatkoimme autolla läpi puna-oranssien kallioiden kiemurtelevaa tietä, ja vaikka ilta oli jo pitkällä, pysytteli lämpötila lähellä 40 astetta; riittävän lämmintä blogistillekin! Lopulta saavuimme vierailukeskukselle, kävimme tsekkaamassa sopivat reitit seuraavan päivän vaelluksille ja jatkoimme matkaa puiston läpi lounaaseen kohti kuumaa ja kuivaa St. Georgen pikkukaupunkia. 





Seuraavana aamuna aloitimme kevyellä verryttelyllä parin tunnin kiipeämisineen, mutta varsinainen hauskuus alkoi, kun lähdimme kohti kuuluisaa Narrows'n kanjonia. Kanjoniin on mahdollista tehdä lyhyitä ja pitkiä päivävaelluksia aloittamalla joen loppupuolelta kohti yläjuoksua, tai kokopäivävaellus yläjuoksulta alas. Me valitsimme suositumman lyhyen reitin, heitimme vettä pelkäämättömät kamat niskaan ja lähdimme kahlaamaan. Narrowsin kanjonia vaelletaan nimittäin kengät jalassa liukkaiden kivien päällä samalla, kun veden korkeus vaihtelee nilkasta yläreiteen (ja toisinaan vyötärölle tai uimapuuhiksi asti). Välillä kenkiä pääsi hiekoittamaan joen penkereelle, mutta suuri osa reitistä kulki ainoastaan vedessä kanjonin kallioseinien noustessa kymmeniin metreihin kohti taivasta. 




Alkumatka oli väenpaljoudesta piukkana, kun ihmiset vauvoista vaareihin nauttivat mukavan vilvoittavasta ja matalana virtaavasta vedestä. Itse jaksoimme kahlata väljemmille vesille noin kaksi tuntia vastavirtaan, jonka jälkeen saavutimme jo varjoisat, viileät ja kapeat kanjonin osuudet. Takaisin palatessa alkoivat jalat olla väsyneet paitsi vedestä painaviksi muuttuneiden lenkkareiden myötä, myös voimakkaaseen vastavirtaan kahlaamisesta. Olisi toki ollut hauska tehdä pidempikin vaellus jokea pitkin, mutta ehkä eri varusteilla, nimittäin takaisin saavuttuamme lenkkarit olivat täynnä pientä hiekkaa, joka ei välttämättä tuntunut enää parin-kolmen tunnin hiertämisen jälkeen kovin mukavalta.


Narrowsista on vain muutama kuva, sillä emme uskaltaneet ottaa kameraa (pelkästään minigrippiin käärityn kännykän) mukaan


Illalla palasimme uupuneina takaisin majapaikkaamme. Jälkikäteen harmittelin vielä, ettemme osanneet varautua Zionin ihmeellisyyksiin varaamalla enemmän aikaa ja useampia päiviä valtavalle puistolle, mutta täytyyhän sitä jotain jättää seuraavallekin kerralle...


perjantai 17. heinäkuuta 2015

Pagen parhaiten varjeltu salaisuus (eli kanjoni nro 2: Antelope Canyon)

Nyt, kun pari päivää on jo ehditty tasaamaan verenpainetta ja laskemaan kymmeneen, voin kertoa siitä, miten vaikeaksi amerikkalaisetkin osaavat asioita tehdä. Hetken jo epäilin, olinko sittenkin Kaakkois-Aasian pahimmissa turistinkoijauskohteissa, mutta ehei, kyseessä oli Page, Arizona.

Meidän matkamme jatkui Flagstaffista St. Georgeen. Jokainen, joka joskus on kuuklettanut Ameriikan nähtävyyksiä, on varmasti törmännyt kuviin Antelope Canyonista, joka sijaitsee arizonalaisessa Pagen kaupungissa. Ja koska matkareittimme kulki juuri Pagen läpi, päätimme kokeilla, mikäli olisi mahdollista nähdä kuuluisat kanjonit. 

Etukäteen olin tsekannut kuuklesta, että kanjoneita on olemassa kaksi: lower Antelope ja upper Antelope, ja että (kuvien perusteella) ihan merkittävää eroa ei näkymissä kuitenkaan ole, joten molemmat kelpaavat. Kanjoneihin ei nykyisin pääse omatoimisesti, vaan ainoastaan opastetuille kierroksille. Alueelle pitää maksaa Navajojen alueen pääsymaksu 8 dollaria, jonka lisäksi ainakin pari opaspalvelua tarjosi kanjonikierroksia parinkymmenen dollarin hinnalla. Ok, sopuhinta ja mennee budjettiin.

Saavuimme Pageen aamukymmenen maissa, ja pyörimme paikalla hyvän tovin etsiessämme minkäänlaista opastetta kanjonille, tuloksetta. Pagen keskustassa oli useita matkanjärjestäjiä, mutta toimistojen ikkunoissa olevat laput kertoivat retkien olevan täyteen buukattuja koko viikolle. Emme muutenkaan olisi halunneet ylimääräistä automatkaa, koska halusimme ajaa itse paikanpäälle ja ottaa "no frills"-tyyppisen, nopean ja kätevän opaskierroksen. Lopulta poikkesimme erääseen toimistoon tiedustelemaan, missä kyseinen kanjoni mahtaa olla, kun ei navigaattorikaan sitä löytänyt eikä mistään löytynyt opasteita. Toimiston seinillä oli kyllä karttoja alueesta, mutta yllättäen kaikki viittaukset Antelopeen puuttuivat, eikä missään näkynyt paikasta vilaustakaan. Toimiston tyyppi oli erittäin vastahakoinen, eikä suostunut antamaan minkäänlaisia neuvoja tai ohjeita paikalle pääsemiseen, mutta sanoi, että tien toisella puolen sijaitseva "turisti-info" voisi ehkä auttaa...

Talsimme tien toiselle puolelle turisti-infoon, joka osoittautuikin paikallisen kauppakamarin toimistoksi. Toimistolla kaksi virkailijaa otti meidät ylitsevuotavaisen ystävällisesti vastaan, mutta samalla kertoivat, että kyseiselle päivälle ei oikeastaan ole enää retkiä tarjolla. Tai no, kello viideltä olisi yksi...ja hinta olisi 150 dollaria kahdelta hengeltä. Totesimme sen olevan liikaa meidän budjetillemme, jolloin virkailijat pahoittelivat, että siinä tapauksessa eivät voi auttaa. Kysyimme kuitenkin vielä tietä kanjonille, ja että voisiko sinne ajaa omalla autolla ja ottaa turistioppaan paikan päältä, koska "luimme netistä, että se maksaa vain 20 dollaria?" johon virkailijat alkoivat selostaa pitkällisesti, että "eihän se oikein ole mahdollista, tai no on, mutta ei se ainakaan kannata, ja sitten pitää maksaa se aluemaksu ja me ei kyllä olla kuultu että siellä ketään semmosta opasta olisi ja niitä on vaikea löytää ja olemme kuulleet huhuja että ne oppaat mainostavat netissä muttei niitä löydy paikan päältä eikä me tiedetä ketä he ovat ja se kuulostaa tosi epäilyttävältä ja ja ja..." tekosyiden tulva oli valtaisa. Olimme ihan ihmeissämme, että näinkö tämä yleinen turisti-info (eli kauppakamarin mafia) täällä toimiikin? Pyysimme vielä tarkempia ajo-ohjeita kanjonille, ja lopulta saimme seikkaperäiset "sinne, tänne, neljänsistä valoista oikealle ja sitten vasemmalle ja mäen yli ja mutkasta" -ohjeet, sekä kommentin siitä, että ei ehkä kuitenkaan kannattaisi lähteä omalla autolla edes yrittämään. 

Jääräpäisesti lähdimme kuitenkin seuraamaan ohjeita ja pääsimme oletettavasti oikealle tielle, mutta mitään opaskylttejä tai muita havainnollistavia tienviittoja ei ollut näkyvissä, kunnes huomasimme tien vieressä upper Antelopen opasteltan. Marssimme tiskille ja tiedustelimme, mikä mahtaisi olla päivän kierrostilanne ja millä hintaa se irtoaisi. "58 dollaria per henkilö", vastasi neiti tiskin takaa. "Mutta mikä on halvin retki, joka teillä on tarjolla" kysyi mies, johon neiti vastasi, että 58 dollaria per lurkki. Totesimme kiitos, mutta ei kiitos ja lähdimme takaisin autollemme, jolloin neiti lopulta huusi peräämme, että "no on meillä 20 dollarinkin kierroksia, mutta ne myydään tuolla eri paikassa". Vihdoinkin saimme kunnon ohjeet paikanpäälle, jossa meitä vastassa oli kaksi täynnä olevaa parkkipaikkaa ja kaksi kierrosten tarjoajaa, joista valitsimme tietysti sen, joka ei ollut yrittänyt koijata 58 dollaria juuri aiemmin. 

Eli loppu hyvin kaikki hyvin: pääsimme kierrokselle, joka alkoi jo tunnin kuluttua saapumisestamme ja maksoimme juurikin netissä luvatun 20 dollarin maksun. Toimiston, maksut ja sijannin löydät täältä (tämä on blogistin oma mainos, ei maksettu sellainen...). Kierros oli hyvä ja olimme oikein tyytyväisiä. Täytyy tosin sanoa, että Antelope Canyonin näkymät olisivat olleet helposti ihan sen 58 dollarinkin arvoiset...

Jos kuvittelee näkevänsä kanjonin jo kaukaa, on väärässä. Se on kapea, railoa muistuttava aukko keskellä erämaata, jonka pohjalle ei edes kunnolla näe. Kanjoniin laskeudutaan portaita pitkin.



Aaltoilevien kiviseinien keskellä kulkee kapea hiekkapolku


Olin lukenut juttuja flash floodeista eli äkillisesti nousevista tulvista, jotka täyttävät kanjonin salamannopeasti vedellä ja joihin 10 turistia kuoli Antelopessa vuonna 1997. Ja vaikka taivas oli pilvettömän sininen vielä kanjoniin laskeutuessa, alkoi tietysti kesken kaiken sataa vettä, ja blogisti alkoi etsiskellä katseellaan kätevää pakoreittiä tulvan varalta... Mutta kyseessä oli onneksi vain pieni tihkusade, joka loppui pikapuoliin. Ja blogistikin uskalsi taas hengittää.

Twin Peaks -muodostelma kallionseinässä

Ja tikkaita ylös

Sieltä kapeasta railosta sitten porukka kiipesi ylös. Täytyy myöntää, että kanjonin henkeäsalpaavat näkymät olivat kyllä koko hampaidenkiristelyn arvoiset!

Mutta mikäli olet matkalla Antelopelle, tsekkaa kuitenkin säätiedoitukset - varmuuden varalta. Flash flood voi syntyä jopa 40 km:n päässä olevan myrskyn johdosta ja se on todellakin vakavasti otettava riski, joskin harvinainen ilmiö (tsekkaa youtube-video tästä).

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...