perjantai 28. elokuuta 2015

Ikävä vai ei?

Tuntuu, että mystisesti päivät ja illat hukkuvat, vaikka luulin Suomen järkevien työaikojen ja valoisten iltojen siivittävän vapaa-ajan uusiin sfääreihin? Tavallaan niin toki on käynytkin, kun edelleen kärvistelemme tyhjässä asunnossamme ilman sellaisia aikasyöppöjä kuin vaikkapa sänky tai televisio, mutta johonkin ne illat kuitenkin kuluvat, eikä blogiin ilmesty uutta sisältöä pelkästään ajatuksen voimalla. Täytyy siis jälleen kerran voittaa tyhjän blogisivun kammo.

Elokuu on kuitenkin ollut Suomessa ihana, useastakin syystä. Ensin pitää mainita tietysti erinomainen sää, joka tosin nyt on jo kääntymässä syksyisen puolelle. Toisekseen ihanaa on uusi koti. Ja ihanaa on ollut myös nähdä ystäviä ja perhettä, useaan otteeseen ja ilman niitä kivuliaita ja ahdistavia hyvästejä jokaisen tapaamisen päätteeksi. Ensimmäiset pari viikkoa tunsin pakonomaista kiirettä nähdä jokainen tuttu ja kiertää kaikki kyläpaikat, koska kuka tietää, milloin seuraavan kerran edes tavataan (no ensi viikolla, tietenkin, ja joka viikko sen jälkeen!).

Ulsanbawia on kuvattu blogiin lukemattomia kertoja, mutta aina se jaksaa kiehtoa ja hengästyttää. Nämä upeat kuvat ovat ystäväni Irenen ottamia, kun hän miehensä kanssa kävi tutustumassa Gangneungiin kesäkuussa ennen kotiinlähtöämme.





Toisaalta, kotopuolessa on leijunut hieman samantyyppistä fiilistä ilmassa, sillä kun viime viikolla käväisin koti-kotona pikaisesti töiden jälkeen vanhempia moikkaamassa, oli äidin ilme aavistuksen ahdistunut, kun totesin lähteväni kotiin pesemään vielä koneellisen pyykkiä ennen nukkumaanmenoa; "Nyt jo!? Et kai nyt vielä mene..." kommentoi äiti hätääntyneenä, jolloin teki mieli muistuttaa, että tuossahan sitä asutaan, 45 minuutin ajomatkan päässä ja meitä voi tulla katsomaan ihan koska vaan. Enää ei tarvitse joka lähdön jälkeen toivotella hyvää ja turvallista lentomatkaa, tuijotella kelloa ennen skype-puheluita aikaeroa laskien tai laskea kuukausissa, koska seuraavan kerran nähdään.

"Joko on ikävä Koreaa" on lähes jokapäiväinen kysymys, johon törmään. Noh, en kaipaa 37-asteisia aamuja, kun herää hikisenä ryppyisistä lakanoista. Tai vastaavasti niitä tammikuun iltoja, kun suorastaan oksettaa koko päivän palelemisen jälkeen, eikä ravintolassakaan malta riisua untuvatakkia päältään. En kaipaa sudenkorentoparvia, jotka hyökkäävät pahaa-aavistamattoman pyöräilijän kimppuun tai pikkuitikoita, joita änki suuhun, silmiin, nenään ja korviin tuutin täydeltä iltalenkillä.  En kaipaa 14 euron kaurahiutalepaketteja tai kahden siivun muka-kinkkuleikepaketteja. 

Vielä ei ole iskenyt ikävä myöskään sojua, toukkia, kokonaisia, ruotoisia makrilleja öljykastikkeessa tai surutta päin punaisia kaahaavia autokuskeja kohtaan. Tai patbingsua eli korealaisten outoa jäätelökorviketta: sheivattua jäätä paputahnalla.

Mutta on ikävä kimchiä, bibimbapia ja puikoilla syömistä. Lattialla istumista ravintoloissa, työpaikan yhteisiä illallisia ja pitkiä keskusteluja Bumpinissa. On ikävä hassuja korealaisia piknikillä sillan alla ja kuumankosteita iltoja joen varressa tai hiekkarannalla. Ja vaikka mitä. Parempi kun en edes aloita luettelemista. 



Ja kyllä, näitä maisemia todellakin on ikävä!

Mutta Suomessa vaakakuppia tasapainottaa myös ne asiat, joita en edes tiennyt ikävöineeni: suomalaiset perunat, satunnaiset saunomiset urheilun jälkeen, tuorehiiva, aspartaamimehu (myönnän, olen addikti!), punaiset viinimarjat, kuntosalin vatsalihaslaitteet, hiekkatiellä juokseminen ja suomalaisten suorapuheisuus. Ja ne jokapäiväiset viisi kahvimukillista (vatsahaavaa odotellessa)...

tiistai 18. elokuuta 2015

Epäilyttäviä oireita

Jenkkilässä tuli pyörittyä blogissa jo esiteltyjen paikkojen lisäksi muun muassa Lake Tahoella, San Franciscossa ja Chicagossa, josta sitten lopulta lensimme takaisin koti-Suomeen heinäkuun lopussa. Olen pantannut loppuja matkapostauksia ja katsellut reissukuvia koneelta, mutta yhtäkkiä ei teekään enää mieli kirjoittaa niistä erillisiä postauksia. Ehkä reissujuttujen päivä tulee vielä, mutta juuri nyt tuntuu, että lomareissusta palattiin jo vuosi sitten, eikä tunnelmista saa vieläkään ihan kunnon "otetta". Sen verran voin kuitenkin tokaista, että San Francisco kuului reissun suurimpiin pettymyksiin ja Chicago vastaavasti positiivisiin yllättäjiin - toki johtuen paitsi hyvin eritasoisista odotuksista, myös kaupungeissa vietetystä ajasta (SF lyhyt, CH pidempi) sekä Chicagossa jyllänneestä, ihanasta helleaallosta, jolloin koko kaupunki tuntui olevan pelkkää kesämeininkiä täynnä. 

Nyt kuitenkin mielen päällä on jo ihan muut jutut. Arki on lähtenyt rullaamaan - hankalasti, mutta kuitenkin - uudessa kodissa ja muuttokonttia odotellaan malttamattomana. Suomessahan on tietysti se helpotus tähän kymmenviikkoiseen kontinodotustuskaan, että kaiken pakollisen voi kuitenkin lainata kotoa tai kavereilta, kun taas Koreassa niitä pakollisia ei voinut edes ostaa, saati että olisi keneltäkään päässyt lainaamaan. Siellä sitten asuimme ensimmäiset kaksi kuukautta katutason akvaariossa, kun järkeviä verhoja ei löytynyt koko seinän korkuisiin ikkunoihin. Puhumattakaan niistä astioista, huonekaluista tai vaikkapa lakanoista... Kun nyt makaan kotona lattialla ja syljeskelen kattoon (kuvainnollisesti, äiti!) odotellessani muuttokontin saapumista, on helppo muistaa, miksi Koreassa kontin myöhästyminen juuri joulun alla sai kuin saikin blogistin puhkeamaan itkuraivariin. Ei ollut helppoa ei, ja silti siitäkin selvittiin. Vaikka ei se joulukuva sieltä yksinäisen riisipuurokulhon takaa naurata vieläkään, vaan kyseinen joulu vuosimallia 2012 taisi jättää ikuiset traumat.

Itse asiassa korealainen työkaveri ehti jo vierailulle Suomeen. Matkalaukussa matkusti... mitäpä muutakaan kuin sikspäkki kimchiä ja valmiiksi keitettyä riisiä, jotka kainosti pyysimme omaan käyttöömme. Tai no, pyysimme kimchin, ei riisillä niin väliä, mutta korealainen ei toki osaa näitä kahta erottaa toisistaan ja toisaalta - miten te suomalaiset elätte täällä, kun teillä ei ole edes oikeanlaista riisiä? En ole Koreasta lähdön jälkeen juuri uhrannut ajatusta korealaiselle ruoalle, mutta samalla sekunnilla, kun avasimme ensimmäisen pussin kimchiä, tuli ihan järjetön ikävä korealaista ruokaa. Jopa niin, että seuraavana yönä näin unta namul-kasviksia ja tofua notkuvasta herkkupöydästä! Oliskohan siinä käänteisen kulttuurishokin ensimmäinen oire?


maanantai 10. elokuuta 2015

Väliaikatiedote

Pahoittelut pitkällisestä bloggaustauosta. Reissusta on palattu ja uuden kodin lattialla on ollut kahden hengen ilmapatja jo puolen viikon verran. Työt, vadelmapuskat, Ikeareissut ja ruohonleikkuut ovat kuitenkin uuvuttaneet bloggaajan, eikä nettiyhteyttäkään ole ennen huomista saatavilla, joten uusia postauksia tulee vasta hetken kuluttua. 

Palataan pian! Sillä välin blogisti jatkaa lohen savustuksen parissa...


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...