perjantai 28. elokuuta 2015

Ikävä vai ei?

Tuntuu, että mystisesti päivät ja illat hukkuvat, vaikka luulin Suomen järkevien työaikojen ja valoisten iltojen siivittävän vapaa-ajan uusiin sfääreihin? Tavallaan niin toki on käynytkin, kun edelleen kärvistelemme tyhjässä asunnossamme ilman sellaisia aikasyöppöjä kuin vaikkapa sänky tai televisio, mutta johonkin ne illat kuitenkin kuluvat, eikä blogiin ilmesty uutta sisältöä pelkästään ajatuksen voimalla. Täytyy siis jälleen kerran voittaa tyhjän blogisivun kammo.

Elokuu on kuitenkin ollut Suomessa ihana, useastakin syystä. Ensin pitää mainita tietysti erinomainen sää, joka tosin nyt on jo kääntymässä syksyisen puolelle. Toisekseen ihanaa on uusi koti. Ja ihanaa on ollut myös nähdä ystäviä ja perhettä, useaan otteeseen ja ilman niitä kivuliaita ja ahdistavia hyvästejä jokaisen tapaamisen päätteeksi. Ensimmäiset pari viikkoa tunsin pakonomaista kiirettä nähdä jokainen tuttu ja kiertää kaikki kyläpaikat, koska kuka tietää, milloin seuraavan kerran edes tavataan (no ensi viikolla, tietenkin, ja joka viikko sen jälkeen!).

Ulsanbawia on kuvattu blogiin lukemattomia kertoja, mutta aina se jaksaa kiehtoa ja hengästyttää. Nämä upeat kuvat ovat ystäväni Irenen ottamia, kun hän miehensä kanssa kävi tutustumassa Gangneungiin kesäkuussa ennen kotiinlähtöämme.





Toisaalta, kotopuolessa on leijunut hieman samantyyppistä fiilistä ilmassa, sillä kun viime viikolla käväisin koti-kotona pikaisesti töiden jälkeen vanhempia moikkaamassa, oli äidin ilme aavistuksen ahdistunut, kun totesin lähteväni kotiin pesemään vielä koneellisen pyykkiä ennen nukkumaanmenoa; "Nyt jo!? Et kai nyt vielä mene..." kommentoi äiti hätääntyneenä, jolloin teki mieli muistuttaa, että tuossahan sitä asutaan, 45 minuutin ajomatkan päässä ja meitä voi tulla katsomaan ihan koska vaan. Enää ei tarvitse joka lähdön jälkeen toivotella hyvää ja turvallista lentomatkaa, tuijotella kelloa ennen skype-puheluita aikaeroa laskien tai laskea kuukausissa, koska seuraavan kerran nähdään.

"Joko on ikävä Koreaa" on lähes jokapäiväinen kysymys, johon törmään. Noh, en kaipaa 37-asteisia aamuja, kun herää hikisenä ryppyisistä lakanoista. Tai vastaavasti niitä tammikuun iltoja, kun suorastaan oksettaa koko päivän palelemisen jälkeen, eikä ravintolassakaan malta riisua untuvatakkia päältään. En kaipaa sudenkorentoparvia, jotka hyökkäävät pahaa-aavistamattoman pyöräilijän kimppuun tai pikkuitikoita, joita änki suuhun, silmiin, nenään ja korviin tuutin täydeltä iltalenkillä.  En kaipaa 14 euron kaurahiutalepaketteja tai kahden siivun muka-kinkkuleikepaketteja. 

Vielä ei ole iskenyt ikävä myöskään sojua, toukkia, kokonaisia, ruotoisia makrilleja öljykastikkeessa tai surutta päin punaisia kaahaavia autokuskeja kohtaan. Tai patbingsua eli korealaisten outoa jäätelökorviketta: sheivattua jäätä paputahnalla.

Mutta on ikävä kimchiä, bibimbapia ja puikoilla syömistä. Lattialla istumista ravintoloissa, työpaikan yhteisiä illallisia ja pitkiä keskusteluja Bumpinissa. On ikävä hassuja korealaisia piknikillä sillan alla ja kuumankosteita iltoja joen varressa tai hiekkarannalla. Ja vaikka mitä. Parempi kun en edes aloita luettelemista. 



Ja kyllä, näitä maisemia todellakin on ikävä!

Mutta Suomessa vaakakuppia tasapainottaa myös ne asiat, joita en edes tiennyt ikävöineeni: suomalaiset perunat, satunnaiset saunomiset urheilun jälkeen, tuorehiiva, aspartaamimehu (myönnän, olen addikti!), punaiset viinimarjat, kuntosalin vatsalihaslaitteet, hiekkatiellä juokseminen ja suomalaisten suorapuheisuus. Ja ne jokapäiväiset viisi kahvimukillista (vatsahaavaa odotellessa)...

6 kommenttia:

  1. Kuulostat jo melkein kotiutuneelta :D Tuo on varmasti ihan mahtava tunne, kun ei tarvitse jatkuvasti hyvästellä tärkeitä ihmisiä pitkäksi aikaa, vaan vaan heitä voi ihan oikeasti tavata usein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulkomaan ajasta ei ole paljoakaan huonoa sanottavaa, mutta jos jokin oli vaikeaa niin nuo jatkuvat hyvästit ja ikävä läheisten luo. Olihan toki Koreassa kavereita ja ystäviäkin, mutta paljon läheisiä jäi kuitenkin Suomeen. Onneksi nyt voi tavata vaikka joka viikko!

      Poista
  2. Kiitos tästä postauksesta. Minä usein herkuttelen ajatuksella paluusta Suomeen. Mietin, että miltä se tuntuisi ja kuinkakohan nopeasti tulisi ikävä maailmalle. Ystäväni palasivat ja malttoivat olla kaksi vuotta ennen lähtöä takaisin valtameren taakse. Eniten kuulemma harmittivat pimeät, yksinäiset illat, jolloin kukaan ei tullut kylään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä epäilen, että kaipuu ulkomaille alkaa muutaman vuoden kuluttua. Mutta nyt nautitaan Suomesta ja eletään tässä hetkessä! :)

      Poista
  3. Oi, nauti!
    Sauna ja tuorehiiva, niitä kaipaan kyllä :)

    VastaaPoista
  4. Meiltäkin kysytään usein, että "kaipaatte varmaan kovasti Turkkiin." Emme oikeastaan kaipaa. Ihmisiä kyllä, mutta täällä on nyt ihan omankokoinen paikka ja kaikki hyvin. Tosin emme ole sellaisia ikävöiviä ihmisiä muutenkaan.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...